Vapaasana


Join the forum, it's quick and easy

Vapaasana
Vapaasana
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
Kesäkuu 2021
MaTiKeToPeLaSu
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
282930    

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit


A.W Tozerin kirjan Knowledge of the Holy kappaleesta The Self-Existence of God./ Jumalan itseolevaisuus

Siirry alas

A.W Tozerin kirjan Knowledge of the Holy kappaleesta The Self-Existence of God./ Jumalan itseolevaisuus Empty A.W Tozerin kirjan Knowledge of the Holy kappaleesta The Self-Existence of God./ Jumalan itseolevaisuus

Viesti kirjoittaja arkikalusto Pe Toukokuu 08, 2020 8:48 am


Jumalan itseolevaisuus

Seuraava teksti on suomennokseni A.W Tozerin kirjan Knowledge of the Holy kappaleesta The Self-Existence of God.


Kaiken olevaisen Herra! Vain Sinä saatat vakuuttaa, että OLET SE, JOKA SINÄ OLET. Kuitenkin myös me, jotka olet kuvaksesi luonut, saatamme sanoa ’Minä olen’ ja niin tunnustaa olevamme lähtöisin Sinusta, ja että sanamme ovat vain kaiku Sinun sanoistasi. Me tunnustamme Sinun olevan suuri Alkuperäinen, jonka kiitollisia, joskin epätäydellisiä kopioita me olemme. Me palvomme Sinua, oi Isä, ikiaikainen. Aamen.

”Jumalalla ei ole alkuperää” sanoi Novatianus, ja juuri tämä käsite alkuperättömyydestä on se, mikä erottaa Sen-mikä-on-Jumala, siitä, mikä-ei-ole-Jumala.

Alkuperä on sana, joka soveltuu kuvaamaan vain luotua. Ajatellessamme mitä tahansa sellaista, jolla on alkuperä, emme ajattele Jumalaa. Jumala on itseolevainen. Kaikki luodut taas ovat välttämättömästi saaneet alkunsa ajassa. Jumalan ulkopuolella ei ole mitään itsestään, Jumalasta riippumattomasti aiheutunutta.

Yrityksellämme päästä selvyyteen asioiden alkuperästä me tunnustamme uskovamme, että kaiken on tehnyt Joku, jota kukaan ei ole tehnyt. Meille kaikille tuttu opetus on, että kaikki ”tuli” jostakin muusta. Mitä ikinä onkaan olemassa, sillä täytyy olla sen aiheuttanut edeltäjä, minkä täytyy vähintäänkin olla sen vertainen, sillä vähäisempi ei voi tuottaa itseään suurempaa. Mikä tahansa persoona tai asia voi olla sekä aiheutunut, sekä jonkun tai jonkin aiheuttaja. Jumala taas on syy kaikelle, muttei Hänen olemiselleen ole syytä; Hän on kaiken aiheuttamaton aiheuttaja.

Kysymyksellään, ”Mistä Jumala tuli?” lapsi tietämättään tunnustaa luodullisuutensa. Hänen mieleensä on jo vahvasti iskostunut aiheutumisen, lähteen ja alkuperän konseptit. Hän tietää, että kaikki hänen ympärillään oleva on jonkin muun, kuin hänen itsensä aiheuttamaa. Tämän konseptin hän sitten koettaa ulottaa myös Jumalaan. Pienen filosofimme ajattelussa näkyy todellinen luodun käsiala, ja, jos sallimme hänen perustavaa laatua olevan tiedonpuutteensa, ajattelee hän täysin korrektisti.

Toki hänelle täytyy kertoa, ettei Jumalalla ole alkua, ja tämä tulee olemaan hänelle vaikea pala niellä, sillä se tutustuttaa hänet hänelle täysin tuntemattomaan kategoriaan. Tämä kategoria on ristiriidassa kaikkiin älyllisiin luotuihin niin syvälle juurtuneen alkuperän etsimisen taipumuksen kanssa; taipumuksen, joka yllyttää heitä kulkemaan tutkimuksissaan takaisin ja takaisin kohti löytymättömiä alkuja.

Sen ajatteleminen, mihin alkuperäisyyden ideaa ei voi soveltaa, ei ole helppoa, mikäli ollenkaan mahdollista. Aivan kuten tietyissä olosuhteissa voidaan nähdä pieni valonpilkahdus, ei katsomalla suoraan sitä kohti, vaan keskittämällä katse hienovaraisesti yhdelle puolelle. Samoin on myös, kun koetamme ajatella Luomatonta. Kun yritämme keskittää ajatuksemme Häneen, joka on täysin luomaton, emme saata nähdä yhtikäs mitään.

Vain uskossa ja rakkaudessa on meidän mahdollista nähdä Hänet kuin vilaukselta, kun Hän käy ohi kallion rotkossa olevan suojamme. ”Vaikka tämä tieto onkin hyvin usvaista, epämääräistä ja yleisellä tasolla olevaa,” toteaa Michael de Molinos, ”silti, koska se on yliluonnollista, se johtaa paljon puhtaampaan ja kirkkaampaan ymmärrykseen Jumalasta, kuin mikään aistein havaittava tai yksityiskohtainen käsitys, joka tässä elämässä voitaisiin muodostaa; sillä kaikki ruumiilliset ja aistilliset kuvat jäävät mittaamattoman etäisyyden päähän Jumalasta.”

Koska ihmismieli on luotu, on sillä ymmärrettävästi vaikeuksia Luomattoman konseptin äärellä. Koemme epämukavuutta ja mielummin emme sallisi tätä ominaisuutta Hänelle, ominaisuutta, joka on täysin meille tuttujen ajatusten piirin ulkopuolella. Silkka ajatus siitä, ettei Jumala ole olemuksestaan meille mitään velkaa; että Hän on tyystin itseolevainen, kaikesta riippumaton ja omavarainen, on taipuvainen tekemään meidät levottomiksi.

Filosofia ja tiede eivät aina ole kohdelleet ystävällisesti ajatusta Jumalasta. Syynä tälle on niiden omistautuneisuus pyrkimykselle selittää asiat ja tätä pyrkimystä seuraava kärsimättömyys kaikkea sitä kohti, mikä kieltäytyy tekemästä tiliä itsestään. Filosofi ja tiedemies kyllä molemmat myöntävät, että on paljon sellaista, mitä he eivät tiedä. Tämä kuitenkin eroaa melkoisesti sen myöntämisestä, että olisi olemassa jotakin, mitä he eivät ikinä saata tietää ja ymmärtää. Tosiaankin, Jumalan löytämiseen ei heillä ole tekniikkaa.

Sen myöntäminen, että on Yksi, joka on tyystin tavoittamattomissamme, kaikkien tuntemiemme kategorioiden ulkopuolella, jota ei voida panna viralta, joka ei astu alas järkemme riman tasolle, eikä taivu uteliaiden tiedustelujemme edessä; tämän hyväksyminen vaatii suuren määrän nöyryyttä. Useimmilla meistä ei ole sellaiseen nöyryyteen varaa, joten me pelastamme kasvomme ajattelemalla Jumalan alas tasollemme, vähintäänkin sellaiseksi, että pärjäämme Hänelle.

Mutta kuinka Hän karistaakaan meidän kannoiltansa! Sillä Hän on yhtä aikaa kaikkialla ja ei missään, sillä ”missä” koskettelee materiaa ja avaruutta, mutta Jumala on molemmista riippumaton. Aika tai liike ei voi Häntä vahingoittaa tai koskettaa, Hän tarvitsee vain itseään, eikä ole mitään velkaa maailmoille, jotka Hän Sanallaan loi.

Timeless, spaceless, single, lonely,
Yet sublimely Three,
Thou art grandly, always, only
God is unity!
Lone in grandeur, lone in glory,
Who shall tell Thy wondrous story?
Awful Trinity!
-Frederick W. Faber
(En olisi osannut suomentaa tätä tekemättä sille hallaa)

Ei ole kovin mieltä nostattavaa ajatella, että miljoonat meistä, jotka elävät maassa, joka pursuaa Raamattuja, jotka kuuluvat seurakuntiin ja näkevät vaivaa ajaakseen kristinuskon asiaa, saattavat silti kulkea halki elämänsä maan päällä ilman, että olisivat edes kerran ajatelleet tai yrittäneet ajatella vakavasti Jumalan olemusta. Harva meistä on antanut sydämemme tuijottaa hämmästyksen vallassa Häntä, jonka nimi on MINÄ OLEN; itseolevaista Jumalaa, jota yksikään luotu ei voi ajatella.

Sellaiset ajatukset ovat liian kivuliaita meille. Tykkäämme mielummin ajatella hyödyllisempiä asioita—kuten kuinka rakentaa parempi hiirenloukku, tai kuinka saada kaksi ruohonkortta kasvamaan siihen, missä ennen kasvoi vain yksi. Juuri tästä me nyt olemme maksamassa liian kallista hintaa sekularisaation ja sisäisen elämämme kuivettumisen muodossa.

Ehkäpä joku vilpitön, mutta äskettäisestä juotoksesta hämmentynyt kristitty nyt kyselee esittämieni konseptien käytännöllisyyden perään. ”Mitä merkitystä tällä on minun elämälleni” hän saattaa kysyä. ”Mitä ihmeen merkitystä saattaisi Jumalan itseolevaisuudella olla minun ja muiden kaltaisteni elämälle tällaisessa maailmassa tällaisena aikana?”

Tähän vastaan, että koska me olemme Jumalan käsityötä, ovat sen seurauksena kaikki ongelmamme teologisia. Tieto siitä, millainen on se Jumala, joka tässä universumissaan operoi, on välttämätön edellytys terveelle elämänfilosofialle ja järkevälle käsitykselle maailmasta. Alexander Pope:n usein siteerattu ohje,

Tunne siis itsesi, äläkä otaksu, että sinun tarvitsisi Jumalan puoleen tähyillä. Ihmiskunnalle sopivaa on ihmistä itseään tutkia.

kijaimellisesti noudatettuna tuhoaisi ihmiseltä kaiken mahdollisuuden ikinä tuntea itseään, paitsi kaikkein pinnallisimmalla mahdollisella tavalla. Tästä syystä Jumalan itseolevaisuus ei ole vain hattarallinen kuivaa oppia, akateemista ja etäistä. Tosiasiassa se koskettaa meitä yhtä läheisesti kuin henkäyksemme ja yhtä käytännöllisesti kuin viimeisin kirurginen tekniikka.

Syistä, jotka vain Hän tuntee, antoi Jumala ihmiselle kunnian ylitse muiden luotujen luomalla hänet omaksi kuvakseen. Ja olkoon se ymmärretty, että jumalallinen kuva ihmisessä eri ole runollista hömppää; ei vain uskonnollisen kaipauksen synnyttämä ajatus. Kyseessä on vakaa teologinen fakta, jota Pyhä Raamattu selvästi ja yksinkertaisesti opettaa, ja jonka Jumalan seurakunta tunnustaa totuudeksi, joka on välttämätöntä ymmärtää kristinuskossa.

Ihminen on luotu olento, maasta otettu ja muovattu. Itsestään hänellä ei ole mitään ja kaikessa mitä hänellä on, on hän täysin riippuvainen Luojastaan. Olemassaolonsa joka hetkenä on hän riippuvainen Hänestä, joka loi hänet omaksi kuvakseen.
Realiteetti ihmisestä nojaa välttämättömästi realiteettiin Jumalasta. Jos suljemme Jumalan ajatuksistamme, ei ole enää perustaa ihmisen olemassaololle.

Kristillisen uskon ja hartauselämän perusopinkappale on se, että Jumala on kaikki kaikessa, eikä ihminen ole mitään. Tässä kohden on nähtävä yhtymäpinta kristinuskon ja idän kehittyneimpien ja filosofisimpien uskontojen välillä. Kaikessa nerokkuudessaankin ihminen on vain alkuperäisen Äänen kaiku; välähdys ja heijastus luomattomasta Valosta. Aivan kuten auringonsädekin katoaa, jos se tulee leikatuksi irti auringosta, samoin ihminen ilman Jumalaa katoaisi takaisin tyhjyyden äärettömyyteen, josta hän luovan kutsun kuullessaan alussa esiin ponnahti.

Ei ainoastaan ihminen, vaan myös kaikki olevainen, on tullut ja on riippuvainen saman luovan impulssin jatkuvuudelle. ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala.. Kaikki on saanut syntynsä Hänen kauttaan, ja ilman Häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on.” Näin Johannes asiaa kuvailee, ja hänen kanssaan samaa mieltä on apostoli Paavali kirjoittaessaan, että ”Hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maanpäällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu Hänen kauttansa ja Häneen, ja Hän on ennen kaikkia, ja Hänessä kaikki pysyy voimassa.”

Tähän todistukseen myös Hebrealaiskirjeen kirjoittaja lisää äänensä, todistaen Kristuksesta, että Hän on Jumalan kirkkauden säteily ja Hänen olemuksensa kuva, ja että Hän kannattelee kaikkeutta voimansa sanalla.

Tähän kaiken kertakaikkiseen riippuvuuteen Jumalan luovasta tahdosta perustuu mahdollisuus molempiin, sekä pyhyyteen, että syntiin. Yksi merkki Jumalan kuvasta ihmisessä on hänen kykeneväisyytensä tehdä moraalisia valintoja. Kristinuskon opetuksen ytimessä on ihmisen valinta olla Jumalasta riippumaton, ja että tämän valintansa ihminen vahvisti tarkoituksellisella tottelemattomuudella Jumalan käskyä kohtaan.

Tämä teko turmeli sen yhteyden, joka normaalisti vallitsi Jumalan ja Hänen luomansa välillä; se hylkäsi Jumalan kaiken olemassaolon perustana ja heitti ihmisen itsensä varaan. Tämän seurauksena ihmisestä ei tullut kaiken keskiössä olevan auringon ympäri pyörivä planeetta, vaan oman oikeutensa aurinko, jonka ympärillä kaiken muun täytyy pyöriä.

Ei voida kuvitella absoluuttisempaa vakuutusta minuudesta ja persoonan täyteydestä sekä itsekeskeisyydestä kuin Jumalan sanat Moosekselle: ”MINÄ OLEN SE, KUKA OLEN.” Kaikki se, mitä Jumala on, kaikki, mikä on Jumala, asetetaan esille tässä tinkimättömässä, kaikesta ja kaikista riippumattoman Olennon julistuksessa. Kuitenkaan Jumalassa ’itse’ ei ole syntiä, vaan kaiken mahdollisen hyvän, pyhän ja totuudellisen perikuva.

Luonnollinen ihminen on synnintekijä siksi, ja vain siksi, että hän haastaa Jumalan itsekeskeisyyden omallaan. Kaikessa muussa hän saattaa halukkaastikin hyväksyä Jumalan suvereeniuden, mutta omassa elämässään, omalla kohdallaan hän hylkää sen.

Hänelle nimittäin Jumalan hallintovalta päättyy siihen, mistä hänen omansa alkaa. Tässä hänelle hänen omasta ’itsestään’ tulee ’Itse’, ja tässä hän tiedostamattaan imitoi Lusiferia, tuota langennutta aamuruskon poikaa, joka sydämessään sanoi: ”Minä nousen taivaaseen, korkeammalle Jumalan tähtiä minä istuimeni korotan.. teen itseni Korkeimman vertaiseksi.”

’Itse’ on kuitenkin niin monivivahteinen ja salakavala, että sen läsnäolosta on tuskin kukaan tietoinen. Koska ihminen syntyy kapinalliseksi, ei hän ole tietoinen tästä tilastaan. Hänen jatkuva tunnustuksen antaminen omalle itselleen, niin kuin hän siitä kaikesta ajattelee, näyttäytyy hänelle täydellisen normaalina asiana.

Hän on altis jakamaan itsestään, joskus jopa uhraamaan itsensä halutun päämäärän saavuttamiseksi, mutta ikinä hän ei ole valmis luovuttamaan valtaa pois itseltään. Ei ole merkitystä edes sillä, kuinka pitkälle alas sosiaalisen hyväksynnän puntarissa hän saattaakaan pudota; omissa silmissään hän silti on kuningas, joka istuu valtaistuimella, eikä kukaan, ei edes Jumala voi viedä häneltä hänen valtaistuintaan.

Synnillä on monia eri ilmenemiä, mutta olemukseltaan se on yksi. Moraalinen olento, luotu palvomaan Jumalan valtaistuimen edessä, istuu itsekkyytensä valtaistuimella ja tuosta korotetusta asemastaan julistaa: ”MINÄ OLEN.” Tätä on synti tiivistetysti olemukseltaan. Kuitenkin, koska se on luonnollista, näyttäytyy se hyvänä.

Ainoastaan silloin, kun sielu evankeliumin kautta saapuu kaikkein Pyhimmän kasvojen eteen, putoaa tietämättömyyden suojakilpi hänen kädestään ja pelottava moraalisen vastuun tunto palaa ihmisen omaantuntoon. Evankelioinnin kielen mukaan ihminen näin tulee kohdanneeksi Kaikkivaltiaan Jumalan hirmuisen läsnäolon. Herää synnintunto. Kristus viittasi tähän puhuessaan Hengestä, jonka Hän tulisi lähettämään maailmaan, sanoen: ”Ja kun Hän tulee, niin Hän näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion.”

Näiden sanojen ensimmäinen täyttymys oli helluntaipäivänä, sen jälkeen kun Pietari oli pitänyt ensimmäisen suuren kristillisen saarnan. ”Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?” Tämä ”Mitä meidän pitää tekemän” on jokaisen ihmisen syvä sydämen huuto; jokaisen, joka yht’äkkiä oivaltaa olevansa kapinallinen vallananastaja, joka istuu valtaistuimella, joka kuuluu toiselle.

Tämä saattaa olla hyvinkin kivuliasta. Kuitenkin juuri tämän välitöntä huomiota vaativan moraalisen kauhun kautta syntyy aito parannuksen teko, joka johtaa valtaistuimen luovuttamiseen Jeesukselle ja anteeksiannon löytämiseen evankeliumista. Tämä on ainoa tie elinvoimaiseen kristillisyyteen.

”Sydämen puhtaus on halu yhteen asiaan,” sanoi Kierkegaard, ja me saatamme yhtälailla totuudessa pysyen kääntää tämän nurinpäin, todeten, että ”synnin olemus on halu yhteen asiaan,” sillä oman tahtomme asettaminen Jumalan tahtoa vastaan on Jumalan syöksemistä vallasta, itsensä ylivertaiseksi julistamista pienessä ihmissielun valtakunnassa.

Tätä on synti sen pahalta juureltaan. Synnit voivat moninkertaistua kuin meren hiekka, mutta se on silti kaikki syntiä. Koska on synti, on syntejä. Tämä on se, mihin epämaineikas oppi ihmisen turmeltuneisuudesta perustuu; oppi, joka pitäytyy siinä, ettei katumaton ihminen voi tehdä mitään muuta kuin syntiä, ja että kaikki hänen hyvät työnsä eivät tosiasiassa edes ole hyviä. Jumala tulee hylkäämään hänen parhaatkin uskonnolliset ponnistukset, aivan kuin Hän hylkäsi myös Kainin uhrin. Vasta kun Jumalalle kuuluva valtaistuin on palautettu Hänelle, ovat ihmisen teot hyväksyttäviä.

Kristityn kamppailu olla hyvä, samalla kun taipumus itsen korottamiseen ja julistamiseen yhä elää hänessä jonkinlaisena alitajuisena moraalisena heijastuksena, on tarkasti kuvattu Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa Paavalin toimesta.

Siitä löytyvä todistus on täysin yhtäpitävä profeettojen opetuksen kanssa. Kahdeksansataa vuotta ennen Kristuksen tuloa profeetta Jesaja identifioi synnin kapinaksi Jumalan tahtoa vastaan ja sen julistamiseksi, että jokaisella on oikeus valita itselleen mieluinen tie. ”Kaikki me olimme eksyksissä kuin lampaat,” hän sanoi, ”kukin meistä oli poikennut omalle tielleen,” enkä usko, että osuvampaa kuvausta synnistä olisi ikinä annettu.

Jumalan pyhien todistus on ollut täydessä harmoniassa profeetan ja apostolin kanssa. Se on todistus siitä, että sisällinen prinsiippi itsestä leimaa kaikkea ihmisestä virtaavaa, muuttaen sen pahaksi. Pelastaakseen meidät täydellisesti, täytyy Kristuksen täysin muuttaa luonteemme taipumus; Hänen täytyy istuttaa sisimpäämme uusi prinsiippi niin, että jatkossa ulosantimme lähtee halusta kirkastaa Jumalan kunniaa sekä tehdä kaikkea hyvää kanssaihmisillemme.

Vanhan itsen syntien täytyy kuolla, ja ainoa väline, joka ne voi tappaa, on risti. ”Jos joku tahtoo Minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua” sanoi Herramme. Vuosien perästä voitokas Paavali saattoi sanoa: ”Minä olen ristiinnaulittu Kristuksen kanssa; siitä huolimatta minä elän, en kuitenkaan minä itse, vaan Kristus elää minussa.”

Voi Jumalani, saako synti voimansa säilyttää,
ja yhä sielussani ylpeänä kapinoida!
Ei se riitä, että anteeksi annat,
täytyy risti pystyttää ja itse teurastaa!

Oi rakkauden Jumala, voimasi paljasta!
Ei se riitä, että vain Kristuksen täytyi nousta,
minun, myös, täytyy kirkkaampia taivaita tavoittaa.
Ja nousta kuolleista, niin kuin Kristuskin nousi.
-Kreikkalainen hymni

https://ajatuksiasanasta.wordpress.com/2016/07/20/jumalan-itseolevaisuus/
arkikalusto
arkikalusto

Viestien lukumäärä : 1120
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

A.W Tozerin kirjan Knowledge of the Holy kappaleesta The Self-Existence of God./ Jumalan itseolevaisuus Empty Vs: A.W Tozerin kirjan Knowledge of the Holy kappaleesta The Self-Existence of God./ Jumalan itseolevaisuus

Viesti kirjoittaja arkikalusto Pe Toukokuu 08, 2020 8:54 am

Job:
26:14 "Katso, nämä ovat ainoastaan hänen tekojensa äärten häämötystä, ja kuinka hiljainen onkaan kuiskaus, jonka hänestä kuulemme! Mutta kuka käsittää hänen väkevyytensä jylinän?"
arkikalusto
arkikalusto

Viestien lukumäärä : 1120
Join date : 21.11.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa