Herra, muuta minut!

kirjoittaja Hellevi To Kesä 25, 2020 8:37 am

Herra, muuta minut!

Niemi Markus | 10.3.2014 13.00

Uudessa testamentissa parannusta tarkoittavan sanan kreikankielinen vastine on metanoia, joka tarkoittaa yksinkertaisesti mielenmuutosta. Me kristityt usein ajattelemme, että kysymys on jostakin itse suorittamastamme teosta; monesti puhumme parannuksenteosta, jolla emme tarkoita vain joistakin paheista luopumista, vaan myös asennemuutosta, siis muutosta mielenlaadussamme ja tahtomisessamme. Tällaisissa "muutossaarnoissa" lainaamme ahkerasti Room. 12:1-2:ta, jossa Paavali kehottaa meitä muuttumaan mielemme uudistuksen kautta.

Hurskas rukous?

Muuttuminen onkin usein kristillisten saarnojen pääasiallinen sisältö ja sanoma. Saatetaan jopa julistaa, että voimallisin todiste kristinuskon totuudesta on se muutos, jonka evankeliumi saa aikaan ihmisen näkyvässä elämässä: hänen elämäntavassaan, antautumisessaan, asenteessaan. Tämä tietysti herättää ahdistusta kaikissa niissä valvovissa kristityissä, joiden on pakko tunnustaa, ettei heidän elämäntavoissaan juuri ole hurraamista. Muutokseen keskittyvä saarna saa toki tukea Raamatun kehotuksesta tehdä parannus ja luopua synneistä - joskin vain asiayhteydestään ja Raamatun kokonaissanomasta irrallaan.

Meillä on itse asiassa syvään juurtunut taipumus uskoa, että oman olemuksen muutoksen rukoileminen on jotain, mikä erityisesti miellyttää Jumalaa. Kun uskova pyytää Herraa muuttamaan hänet aivan toiseksi ihmiseksi - rakkaudelliseksi ja antautuneeksi -, emme koskaan ajattele, että kysymys olisi mistään syntisen luonnon kieroutuneesta ilmenemismuodosta, vaan pidämme tällaista rukousta hyvin hurskaana ja puhtaana.

Kuulemme myös monia todistuspuheenvuoroja, joissa ihmiset kertovat Jumalan vapauttaneen heidät siitä ja siitä pahasta halusta. Kun sitten valpas, aralla tunnolla vaeltava kristitty saa toiselta ihmiseltä kuulla, kuinka Herra on poistanut häneltä halun siihen ja siihen syntiin, hän "osittain masentuu, osittain saa väärän toivon, joka ajaa hänet kiristämään rukouksessa, että Herra muuttaisi hänetkin". Tämä valpas sielu ajattelee heti tuon muuttuneen ihmisen olevan hyvin hengellinen; samalla hän näkee olevansa itse tuomittu lihallisuuteen, ellei saa kokea samaa pahoista haluista vapautumista. (Valen-Sendstad 2001: 52.)

Kuinka hurskasta on tosiasiallisesti rukoilla oman olemuksen muuttumista sellaiseksi, ettei se enää tahdo mitään Jumalan mielen vastaista?

Älkäämme liiaksi kiirehtikö vastauksessa. Olav Valen-Sendstadia (mts. 84-85) seuraillen voidaan kysyä, mitä toiveita muutosta rukoileva ihminen oikeastaan liittää Jumalan voimaan. Eikö olekin niin, että me tahtoisimme tulla sellaisiksi, jotka rukoilevat oikein, tahtovat oikein, saavuttavat voiton kiusauksista, voittavat synninhimon ja siten vapautuvat hirvittävästä syyllisyydentunnosta, jonka oma syntisyys aiheuttaa? Emmekö halua tulla kertakaikkisesti sellaisiksi, jotka kykenevät pyhään ja synnittömään elämään? Emmekö haluakin tulla herramme Jeesuksen kaltaisiksi?

Miksi rukoilemme muutosta

Totta onkin, että tällaisten asioiden tahtominen vaikuttaa meistä hyvin hurskaalta. Sitä pidetään jopa suoranaisena uskonsankaruutena. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin aivan muusta. Valen-Sendstad (mts. 85) kirjoittaa: "Sinä nimittäin haluat sellaisen voiman, joka auttaa sinua niin, että voit seistä Jumalan edessä ja sanoa: tietysti sinä annoit minulle voimaa, mutta minä olin tottelevainen ja voitin siksi - sinun avullasi. Sinä tahdot puhdistaa itse itsesi teoilla tai sillä, ettet tee tiettyjä asioita (syntiä)". Tällaisessa ajattelussa ihminen saa puolet kunniasta itse. Jumala saa kunnian antamastaan voimasta, ihminen kuuliaisuudestaan. Mutta nyt onkin toisin: "Jumala puhdistaa sinut Kristuksen verellä". (Mp.).

Herra ei jaa kunniaansa (Jes. 42: Cool

. Siksi hän antaa itse kaiken, mitä lain eli Jumalan tahdon vaatimusten täyttämiseen tarvitaan: Kristuksen. Mutta Kristusta emme omista käytettävänä voimana, vaan toivona ja lupauksena. Näin kaikki on Herran omaa, niin laki kuin sen täyttymyskin. Ihmisen osaksi jää uskoa se. Paljastuukin, että muutosrukouksen takana on ihmisen ylpeä ja paha halu tulla edes hitusen riippumattomammaksi Jumalasta.

Muutosrukouksen yhtenä lausumattomana ajatuksena onkin, että armo on lahja, jonka avulla ihminen auttaa itseään tulemaan paremmaksi ihmiseksi. Valen-Sendstad toteaa halun tulla suureksi, Jumalan kaltaiseksi, olevan useimpien vaikutin heidän rukoillessaan tällaista olemuksen muutosta elämäänsä: "He tahtovat tulla oma-apuisiksi, riippumattomiksi puhtaasta, vapaasta Jumalan armosta. He haluavat saada lohdutuksen omasta tilastaan olemalla hyviä itse, sen sijaan että saisivat lohdutuksen yksinomaan Herran hyvyydestä. Luonnossamme on jotain kauheaa siinä, että tahdomme Jumalan tekevän meille ihmeen, jotta meistä voisi tulla hengellisesti suuria ..." (Valen-Sendstad 2001: 53-54).

On huomattava, etten väitä, ettei Jumala kasvattaisi ihmistä elämän koulussa Kristuksen kaltaisuuteen niin, että hän tulee kestävämmäksi kiusauksissa. Tässä ei kuitenkaan ole kyse syntisen olemuksen muutoksesta. Ihminen voi toki kasvaa niin, että oppii välttelemään tiettyjä vääriä tekoja ja toisaalta tekemään jotain hyvää. Mutta hyvissä teoissaankin ihminen tarvitsee Kristuksen armoa: kaikki tekomme ovat Jumalan edessä pelkkä likainen vaate (Jes. 64:5-6). Se, että pidämme jotain tekoamme hyvänä, ei perustu niinkään Jumalan kuin muiden ihmisten asettamaan "yhteiskunnalliseen vanhurskauteen" (iustitia civilis). Niinpä Jumalan vastaus ihmisen hätään ei ole se, että hän antaa ihmiselle jumalallisen voiman, jolla vastustaa syntiä. "Kristuksen veri on puhdistava sinut meidän omantuntomme kuolleista teoista" (Hepr. 9:14). Ihminen haluaisi itse puhdistaa itsensä omilla teoillaan, mutta Jumala puhdistaa meidät Kristuksen verellä. Jumala toimii aivan toisella tavalla kuin uskomme, jotta elämämme olisi hänelle kunniaksi.

Tie nousee pystyyn

Ihmisellä ei ole - ei edes uskovalla! - kykyä eikä voimaa muuttaa omaa mieltään Jumalalle otolliseksi. Mielen uudistuksen kautta muuttuminen ei tarkoita sitä, että ihminen tekisi oikeanlaisen tahdon ratkaisun, sillä ihminen ei voi itse suunnata tahtoaan hyvään, vaan hänen tahtonsa on aina suuntautunut syntiin ja omaan itseen (ks. Room. 7). Huomaamme tämän siitä, ettemme koskaan voi vaikuttaa itse siihen, millaisia haluja meissä herää. Havaitsemme, että meissä elää haluja ja himoja, jotka ovat täysin Jumalan tahdon vastaisia - emmekä mahda niille mitään! Ne eivät katoa, vaikka kuinka rukoilisimme, vaan mitä aremmaksi omatuntomme uskon koulussa käy, sitä enemmän niiden olemassaolo meitä piinaa. Huomaamme aina vain selvemmin, kuinka Jumalan laki, käskysana "Älä himoitse", todellistuu hirvittävässä himoitsemisessamme. Lopulta laki sanoo viimeisen sanansa ja painaa meidät maahan: "Sinä olet kuollut, kuollut, kuollut."

Näin Jumalan pyhyys paljastaa muutosrukouksemmekin teeskentelyksi. Sen vaikuttimet ovat läpikotaisin saastaiset: olemme vain halunneet kohota omissa silmissämme Jumalan kaltaisiksi. Tätä prosessia Paavali kuvaa Roomalaiskirjeen 7. luvussa. Kun lain käsky "Älä himoitse" alkoi elää Paavalille, hän halusi luopua himoitsemisesta. Kuitenkin kävi päinvastoin: himoitsemisen synti "suuttui" kieltämisestä ja suorastaan riistäytyi valloilleen. (Ks. Valen-Sendstad 2011: 49-50.) Tämän voi jokainen uskovakin todeta omakohtaisesti. Unelmat pyhäksi ihmiseksi ja Jumalan ystäväksi tulemisesta "putoavat pimeään kuoppaan tullakseen haudatuksi ikuisiksi ajoiksi", ja tätä tilaa Paavali nimittää "lain kautta kuolleena olemiseksi" (Room. 7; Gal. 2) (Valen-Sendstad 2011: 50).

Ajaudumme nyt syvään neuvottomuuteen. Tie on noussut pystyyn. Emme ole saaneet aikaan sitä mielen muuttumista, johon muutossaarnat meitä kehottivat. Jumala ei ole tehnyt meistä synnittömiä, vaan hänen lakinsa on yhä selvemmin osoittanut millaisia me todellisuudessa olemme. Olemme pyytäneet häntä muuttamaan meidät, mutta hän on vastannut kieltävästi ja sanonut sen sijaan: "Minun armoni riittää sinulle." Eikä tuo armo olekaan voimaa elää pyhää elämää. Se ei olekaan mitään, mikä auttaisi minua olemuksellisesti puhdistautumaan saastaisuudestani.

Mutta mitä armo sitten on? Opettaahan Raamattu, että se kuitenkin pelastaa meidät, ja kuinka se voisi pelastaa, ellei juuri se tekisi meistä puhtaita Herramme edessä? Jos armo ei ole olemuksen muutosta, mitä se oikeastaan on?

Muutoksen todellinen luonne

On totta, että Kristuksen armo puhdistaa meidät. Mutta tässä ajassa se tekee sen vain ja ainoastaan uskon kautta. Olennaista on huomata tuo pieni sana usko (kr. pistis). Millä tavoin omistamme Kristuksen ja siten hänen synnittömyytensä? Uskon kautta: siis lupauksena ja toivona, muttei kokemisena ja näkemisenä. Room. 4:5 sanoo, että Kristuksen synnittömyys luetaan meidän hyväksemme. Hyväksi lukeminen tarkoittaa kuitenkin, että itsessämme säilymme syntisinä; kyse ei ole olemuksen (luonnon), vaan aseman muuttumisesta. Siten "[s]yntien anteeksiantamus ja Kristuksen vanhurskaus koskevat kaikkea, mitä olemme, huolimatta siitä, kuinka monta kertaa tämä luontomme ilmenee meissä yksittäisinä synteinä" (Valen-Sendstad 2001: 163).

Näin voimme edelleen huomata, että se mielen uudistus, jonka kautta Paavali kehottaa meitä muuttumaan, on evankeliumin ja uskon lahja. Kun uskomme, että meidät on Kristuksessa sovitettu, mielemme uudistuu. Juuri usko on mielen uudistumista. Uudistunut mieli tarttuu uskon avulla uskonsa kohteeseen eli Kristukseen. Siten se on Kristuksessa jotain uutta, vaikka itsessään säilyy alituisesti pahaa tahtovana ja jumalattomana. Uskon kautta Jumala kuitenkin lukee meille - myös tahdollemme ja mielellemme - Kristuksen vanhurskauden, joka Jumalan pyhyyden edessä peittää syntisen olemuksemme. Tätä tarkoittaa myös Kristuksen asuminen uskovan sydämessä - Raamatussa mieli ja sydän ovat sama asia. Uskon kautta tapahtuva mielen uudistus on siten todellinen, mutta se ei ole todellinen siksi, että tahdon olemus on muuttunut ja puhdistunut, vaan siksi, että se uskoo johonkin todelliseen - nimittäin todelliseen Kristukseen, jonka sovitustyön vuoksi meille ei lueta syntejämme.

Uskokin tulee mielellemme tai tahdollemme, jonka se Kristuksessa uudistaa, lahjana. Silti usko ei itsessään uudista, vaan se, mihin usko tarttuu, uudistaa. Siis Kristus. Ei olekaan mitään syytä jäädä tarkastelemaan sitä, millaista uskomme on laadullisesti. Se johtaa meidät ainoastaan uuteen epätoivoon, kun paljastuu, että uskomisemmekin on Jumalan pyhyyden edessä silkkaa teeskentelyä. Aralla tunnolla vaeltava kristitty ei muuhun tulokseen voisi päätyäkään. Meitä ei kuitenkaan pelasta uskon laatu vaan sen kohde. Saamme uskoa sellaisina kuin olemme.

On kysyttävä, missä määrin muuttumiseen keskittyvät saarnat todella huomioivat yllä puhuttuja asioita. On sanottu, että lain saarnaamisessa ihminen on luonnostaan lahjakas, mutta evankeliumin kertominen elävästi on armolahja. Muutossaarnat menevät usein lain puolelle, ainakin silloin kun ne kertovat, mitä ihmisen on tehtävä muuttuakseen ja antavat ymmärtää, että jos sinä vain tahdot, sinä voit. Sellaisenaan ne ovat valheellisia, koska ihminen ei tahdo eikä voi, vaan tarvitsee sijaisen, joka tahtoo ja voi. Päätän tämän kirjoituksen jo aiemmin siteeraamani Olav Valen-Sendstadin sanoihin:

"Kun Jumala antaa synnit anteeksi, se ei koske vain sitä, mitä teemme lukemattomia eri kertoja, kun synti toistuu ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Se koskee sitä, mitä olemme luonnostamme, siis itse meidän syntisyyttämme. Jumalan armo Kristuksessa ei ole armoa, jota annostellaan pienin määrin aina niiden kertojen mukaan, milloin meillä on sille käyttöä; kun ei ole käyttöä, annosta ei anneta. Syntien anteeksiantamus ja Kristuksen vanhurskaus koskevat kaikkea, mitä olemme, huolimatta siitä, kuinka monta kertaa tämä luontomme ilmenee meissä yksittäisinä synteinä. Jumala on nähnyt ennalta ne lukemattomat kerrat, jolloin tarvitset anteeksiantoa, niin että hän jo ennakolta on sulkenut sinut Kristuksen vereen ja haavoihin kaikkinesi." (Valen-Sendstad 2001: 163.)

Erilaiset kritiikit ja muut ns. sanomiset: markusoskariniemi@gmail.com

LÄHTEET

VALEN-SENDSTAD, OLAV 2001: Pistin lihassa. (Tornen i kjodet, 1937/1951.) Hämeenlinna: Karisto Oy.

VALEN-SENDSTAD, OLAV 2011: Sovinto Jumalan kanssa. (Forsonet med Gud, 1976.) Kauniainen: Perussanoma Oy.

https://joensuu.helluntaiseurakunta.fi/blogi/lansimainen_rivikris/706/herra_muuta_minut%21