Alatien kulkijana

kirjoittaja Hellevi Ke Tammi 27, 2021 5:22 am

Alatien kulkijana
Turkka Aaltonen
Turkka Aaltonen on kirjailija ja evankelista.
Julkaistu: 20.1.2021

Tapio Nousiainen oli tunnettu puhuja 70-luvulla Suomessa. Hän kirjoitti myös monta kirjaa, joiden sanoma siunasi monia. Meilläkin on niitä hyllyssä ainakin kymmenen. Alkuajan tiukkuudesta selvästi avartuneena hän oli myöhemmin hyvin laajojen piirien hyväksymä ja odotettu vierailija seurakunnissa. Alun kielteisestä kirkon asenteesta hän pääsi irti myöhemmin ja sai näistä piireistä myös paljon ystäviä ja esirukoilijoita. Muistan erään hyvin puhuttelevan radion aamuhartauden, jonka hän piti 70-luvulla eräänä lauantaiaamuna. Hän aloitti puheensa kertomalla, että Jumala antoi hänelle uuden sanoman sitä tilannetta varten ja hän siirsi sivuun aiemmin miettimänsä puheen. En ollut koskaan ennen kuullut radiosta niin vaikuttavaa ja hengellistä puhetta kuin silloin. Se siunasi minua ja vahvisti uskoani. Kiitin Jumalaa.

Vähän ennen kuolemaansa Nousiainen kirjoitti kirjan “Kristuksen kanssa kärsimyskoulussa”, joka poikkesi kaikista hänen edellisistä kirjoistaan. Se oli vanhenevan ja sairaan miehen tilitys, jossa oli hyvin henkilökohtainen sävy. Siihen oli helppo samaistua ja se oli rehellisyydessään vertaansa vailla. En muista lukeneeni vastaavaa muuta kuin Raamatun katumuspsalmeista?

Nousiainen kirjoittaa: – Eräs Jumalan kärsimyskoulun muoto on kasvatus uskovaisten perheessä. Kasvatus ja hiominen taivasta varten. Ja se onkin kova koulu. Nyt tullaan alueille, joista mieluummin olisi vaiti. Kuitenkin täytyy asiasta jonkin verran puhua, vaikka se paljastaakin maailman ihmisille sen, että uskovaiset eivät suinkaan ole enkeleitä ilman siipiä. On puhuttava asiasta, joka on niin monelle kristitylle kaikkein tuskallisinta Jumalan korkeakoulua.

Nousiainen pohtii kirjassa uskovien heikkoa yhteyttä ja keskinäisen rakkauden puutetta huomioimalla, että nuorilla uskovilla on liian suuret odotukset vanhoihin nähden ja sen tähden heidän uskonsa alkaa horjua näkemänsä epätäydellisyyden vuoksi. Hän mainitsee, että eroa aiheuttavat usein opilliset näkemyserot. Toisena eron syynä hän mainitsee keskinäisen kateuden ja sitä seuraavan valtataistelun nokkimisineen ja juonitteluineen. Eräänä suurena syynä hän kirjaa ylös anteeksiantamattomuuden. Näistä johtuen uskovat välttelevät toistensa seuraa ja tekevät ohimarsseja kuin Jerikon tien kulkijat aikoinaan (Luuk.10)

Peiliin katsomalla nähdään yleensä vain vaatteet ja ihmisen komea ulkomuoto kaikkine koristuksineen kaunistuksineen. Mutta komeuden alla on alaston totuus, jonka näkee vain Jumala. Uskovalle tämän pitäisi olla selvä asia, mutta joskus siihen menee pitkä aika. Nousiaisen elämässä tämä tapahtui elämän ehtoo puolella hänen jäädessään eläkkeelle ja silloin hän, toiminnan mies, koki syvän masennuksen suon.

– On surkuhupaista nähdä, miten ihmiset katsovat tekijän suuriin, ulkonaisiin raameihin ja ajattelevat, millainen peljättävä mies on heidän edessään. He eivät arvaa, että näiden raamien sisällä värjöttelee pelokas, pieni poika… Kun mies oli työelämän ja hengellisen toiminnan pyörteissä, masennuksella ei ollut aikaa puhjeta esiin. Heikkoa itsetuntoa ja selittämätöntä alemmuudentuntoa pönkitettiin jatkuvilla suorituksilla. Lakitieteen lisensiaatti, lakitieteen tohtori, teologian kandidaatti, kirjailija, runoilija ja jos jonkinlaista toimikuntaa, johtokuntaa, komiteata ja hallitusta. Aina uusia virstanpylväitä, uusia suorituksia ja uusia tehtäviä, jotka pönkittivät itsetuntoa.

Uskovan vanhemman suuri huolenaihe on lapsien pelastuminen, eikä mikään materia, tavara, omaisuus, näkyvä voi koskaan korvata sielun pelastusta ja sitä iloa, minkä omien rakkaitten Jeesus-uskosta säteilee koko elämään. Tapio Nousiainen kamppaili oman isyyden kanssa suhteessa lapsiinsa, eikä hän ollut tyytyväinen lopputulokseen. Vaikka tietysti hänenkin arvionsa oli vain inhimillinen ja henkilökohtainen nyt hetken näkemys. Jumala voi aina enemmän kuin me ymmärrämme tai osaamme anoa.

– Rakas menevä sananjulistaja. Annan sinulle kokemuksesta karvaasti koetun neuvon. Älä laiminlyö lapsiasi. Jätä matka tekemättä ja uhraa aikaasi lapsillesi. Puhu heille Jeesuksesta, ettet tarvitsisi kerran raskaasti katua. Eikö lapsesi sielu ole yhtä tärkeä kuin jonkun ventovieraan sielu? Raamattu sanoo (Snl. 22:6): “Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea.”

Vai onko sinun elämänvanhurskautesi kotona niin heikkoa laatua, etteivät sanasi auta? Tätä tekijä epäilee omalla kohdallaan.

Sairauden koetellessa häntä, joutui usko syyniin, kun lähimmäiset tekivät omia havaintojaan vanhenevasta saarnamiehestä:

– Oronmyllyn miestenpäivillä kuulin: “Kylläpä Nousiainen oli huonon näköinen. Ei se varmaan näe enää seuraavia miestenpäiviä.”… Tällaista tuppaa olemaan uskovaisten myötätunto, tuki ja kannustus kristiveljelle. Arvatkaapa, rohkaiseeko se ja tuleeko tiheään kokouskutsuja?… Sairaus on todellinen Jumalan korkeakoulu. Opimme siinä ainakin yhden läksyn. Kun Jumala painaa kätensä ylitsemme, me emme pääse liikkumaan eteen emmekä taakse Kaikkivaltiaan käsissä. Sairaudessa opimme tuntemaan Jumalan valtasuuruuden ja oman vähäpätöisyytemme.

Joskus karismaattisuuden huumassa aina joku innostuu julistamaan sairaudet voitetuiksi, kun vaan on riittävästi uskoa ja esirukoilijoita. Ajatellaan, että ihminen voisi ottaa työvoiton julmasta vastustajasta ja selättää sen tahdon voimalla. Kun siihen lisätään vielä rohkeat profetiat, mahtipontinen kuuluttaminen ja öljyllä voitelu, niin voidaan pitää lähes varmana, että käänne parempaan tapahtuu minä hetkenä hyvänsä. Mutta sitten käykin päinvastoin ja kaveri hiipuu, kuihtuu ja kuolee – mitä jää jäljelle uskosta? Olisi hyvä lukea Raamattua: “Erastus jäi Korinttoon, mutta Trofimuksen minä jätin Miletoon sairastamaan.” 2.Tim.4:20.

Nousiainen on omistanut kirjassa yhden luvun otsikolla helmasynnit. Siinä hän käy järjestelmällisesti läpi tavallisten ja todellisten syntien vaikutusta uskovan elämässä. Alkuaikojen innostus ja luulo omasta hyvyydestä on silloin karissut pois ja edessä on kova omatunnon kriisi, josta ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Hän tuo esiin myös ripittäytymisen vaikeuden, koska siinä oma näyttävä profiili rapistuisi olemattomiin. Hän kertoo synnin usein voittavan uskovan, vaikka pitäisi olla päinvastoin. Helmasynneistä (siis usein toistuvista uskovan elämässä) hän mainitsee kolme tärkeintä:

– Lihan himo ilmenee haureutena, huoruutena, itsetyydytyksenä, hekumointina, likaisina ajatuksina, silmähuoruutena, juoppoutena ja huumeorjuutena… lesbolaisuutta ja homoseksualismia.

– Minäelämä ilmenee itsekkyytenä, ylpeytenä, erehtymättömyytenä, kateutena, vallanhimona, juonitteluna ja riitaisuutena.

– Ahneus ilmenee rikastumisen himona, saituutena ja rahanahneutena. Se johtaa helposti petoksiin, kavalluksiin.

Näitä lukiessa onkin hyvä kysyä Jeesukselta, rakastaako hän uskovaa ja voiko hän auttaa kurjuuden kahleissa kolistelevaa, lihansa kanssa hikoilevaa, nurkkaan ajettua, umpikujan perukoille vaipunutta kristittyä? ”Käänny minun puoleeni, armahda minua, sillä minä olen yksinäinen ja kurja. Minun sydämeni pakahtuu tuskasta; päästä minut ahdistuksistani. Katso minun kurjuuttani ja vaivaani, anna kaikki minun syntini anteeksi.” Ps.25:16-18.

Eräs luku on otsikoitu: Saatanan syvyydet ja siinä hän käy läpi sielunvihollisen metkuja, joilla tämä pyrkii suistamaan uskovan pois Kristuksesta, seurakunnasta, uskosta ja kaidalta tieltä. Hän mainitsee viisi erilaista “virkaa”, jotka kuuluvat paholaiseen toimintatapoihin:

1.Murhaaja, jolloin hän yrittää kuolettaa hengellisen elämän, rukouksen ja valvomisen.

2.Valehtelija, jolloin hän pyrkii viemään uskovan pois Jumalan sanasta, totuudesta ja tietysti Jumalan rakkaudesta.

3.Eksyttäjä, jolloin hän pyrkii antamaan vääriä näkyjä, profetioita ja ilmestyksiä, ohjaamaan ylihengellisyyteen (sielullisuuteen).

4.Hyökkääjä, jolloin hän ampuu palavia nuolia uskovaa kohti, haavoittaen ja heikentäen.

5.Syyttäjä, jolloin hän käyttää koko pirullisen arsenaalinsa lannistaakseen uskovan mielen ajamalla tämän epätoivoon. Näistä kustakin Nousiainen pitää kirjassa oman selityksensä, eikä ryhdy demonisoimaan uskovan käyttäytymistä taistelujen aikana ja lopuksi hän rohkaisee lukija Jumalan sanalla: “Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee.”Jaak.4:7.

Kirjan loppusanoissa Nousiainen syyttää vain itseään huonosta terveydestään. On peiliin katsomisen paikka. Varmaan moni ihminen voisi oppia näistä kokemuksista ymmärtämään, ettei Jumala on aiheuttanut näitä vaivoja, vaan oma tyhmä elämä ja sen itsekkäät valinnat. Kuitenkin Nousiaisen kokemukset ovat varsin tavallisia keskuudessamme ja monen uskovan tavanomainen elämäntyyli, tietysti sillä erotuksella, että ilman Jeesusta kaikki ihmiset päätyvät ikuiseen kuolemaan ja tuhoon.

– Vuosikymmeniä ennen uskoontuloani, ryyppäsin raskaasti, tupakoin raskaasti, valvoin öitäni ja tein ylenpalttisesti työtä. Ja uskoon tultuani omaksuin menevän miehen roolin. Parhaana vuotena noin 250 kokousta noin vain ohimennen viranhoidon ja muiden töitten ohella. Kirjallisia töitä, tuhansia kilometrejä autolla. Ei ajatustakaan hoitaa itseään, kehoaan ja suoda olemukselleen edes hetken lepoa…. Onko ihme, että Jumalan luonnonlait ovat viime vuosina piiskanneet miehen ruumista? On ollut verenpainetautia, sokeritautia ja kylmän autonistuimen aikaansaamaa eturauhasen liikakasvua. Ja kun mies on mättänyt vuosikymmeniä rasvaa ja sokeria, nyt on tämä vamma maksassa ja sapessa…. viimeinen koettelemus klassillinen sydäninfarkti….

Kirjan mollivoittoisesta sävystä lopetus nousee duuriin ja siellä puhuu Jumalan kärsimyskoulun läpikäynyt uskova mies, jonka suhde Kristukseen on hyvä ja usko vain vahvistunut pimeiden päivien ja synkän laakson taivalluksessa. Hänen kokemuksensa ovat tarpeellisia muistiin merkintöjä kaikille uskoville, jotka ovat omassa Jumalan koulussaan ja haluavat selvyyttä ja ymmärrystä vaikeuksiinsa. Harvoin kuullaan tämän kaltaista tilitystä uskovalta, sillä aivan yleisesti kerromme vain voitot, menestyksen hetket ja suuret saavutukset, merkittävien henkilöiden ystävyydet ja mainitsemisen arvoiset tekomme:

– Kun katselen uskonelämäni alkutaipaletta minun on painettava pääni häpeästä. Miten Jumala on voinut sietää tällaista lihallista kristittyä? Ja katsellessani viimeaikaisia kärsimyksiäni, minun täytyy tunnustaa, että en ole Paavalin tavoin vielä oppinut mieltymään kärsimyksiin ja Jumalan kurikouluun.

– Suuri kiitollisuus valtaa mieleni Isää kohtaan, joka on nähnyt niin paljon vaivaa tällaisen kurjan kanssa. Ihailen Jumalan kekseliäisyyttä. Miten hän on löytänytkään juuri sopivat lääkkeet minua varten? Ja vielä on tunnustettava eräs suuri kiitoksenaihe. Olen kiitollinen rakkaalle Vapahtajalleni, että hän on vaivautunut olemaan kanssani kärsimyskoulussa ja istunut kärsivällisesti ahjon ääressä.

Älä murehdi, masennu ja pelkää rakas lukijani. Sillä Kristus on sinunkin kanssasi kärsimyksen koulussa.

Rukous kirjan runon Alatien Kristus kanssa:

– Missä olet sinä voittoisa ja äänekäs Kristus? Jota seuraavat ilakointi, naurunremahdukset ja hallelujahuudot? Auta minua, sillä Baasanin härät piirittävät minua. Minun voimani on kuivettuneet kuin saviastian siru ja sinä lasket minut alas kuoleman tomuun. Minun ystäväni ja läheiseni pysyvät syrjässä minun vitsauksestani. Missä olet sinä voittoisa ja äänekäs Kristus?… Anna anteeksi sinä alatien Kristus. Juuri sinua minä nyt tarvitsen. Kukaan ei ymmärrä tuskaani. Kenellekään en voi selittää asioitani. Silloin alatien Kristus hymyili ja sanoi:

– Mutta minäpä ymmärrän sinua poikani, sillä minä olen ollut samoissa tulissa. Olen koko ajan vartioinut ahjoasi ja odottanut, että huutaisit minua avuksesi. Minäpä autan sinua. Tule syliini.

https://www.patmos.fi/blogit/alatien-kulkijana/