Tuhlaajapoika – shokkiterapiaa vertauksen muodossa

kirjoittaja jarrut Ke Loka 11, 2023 2:54 am

Tuhlaajapoika – shokkiterapiaa vertauksen muodossa

4. sunnuntai helluntaista, 25.6.
luuk. 15:11–32

Vertaus tuhlaajapojasta ja hänen veljestään päättää Luukkaan evankeliumissa Jeesuksen kolmen vertauksen sarjan, joilla Jeesus vastaa fariseuksille ja kirjanoppineille, jotka syyttivät häntä siitä, että hän hyväksyi syntiset seuraansa. Ensimmäiset kaksi vertausta, vertaukset kadonneesta lampaasta ja rahasta, kuvaavat Jumalan tuntemaa iloa kääntyneen vuoksi. Kolmas vertaus iskeetämän ajatuksen vielä kirkkaammin esiin ja ikään kuin vääntää rautalangasta, mitä todellinen anteeksianto on. Samalla vertaus paljastaa myös fariseusten ja kirjanoppineiden sydänten tilan, kun se kuvaa sitä, miten vanhempi veli suuttui nuoremmalle kohdistetusta armosta.

Tuhlaajapoika-, tai tuhlaajapoikien vertaus rakentuu neljästä näytöksestä. Ensimmäisessä nuorempi poika pyytää isältään perintöä, jonka isä hämmästyttävästi antaa hänelle. Tämä on vertauksen ensimmäinen shokki, jota seuraa suurempi: isä suostuu pyyntöön, joka oli äärimmäisen halventava. Se tarkoitti samalla sitä, että perintö, joka oli ilmeisesti viljelysmaasta ja eläimistä koostuvaa, piti muuttaa rahaksi. Tämä vaikutti varmasti kotiin jääneiden perheenjäsenten toimeentuloon.

Samalla poika halvensi isänsä kyläyhteisönsä silmissä. Toisessa näytöksessä poika elää ulkomailla ja tuhlaa omaisuutensa ”viettäen holtitonta elämää”. Lukijalle ei kerrota, että mitä tämä loppuviimein tarkoitti, mutta jokainen voinee arvata asian edes pääpiirteittäin. Rahojen loputtua seuraa kertomuksen kolmas shokki, kun juutalainen poika hakeutuu nälkänsä takia sikopaimeneksi. Taas kerran ensimmäistä shokkia seuraa toinen, järkyttävämpi, kun poika pyrkii syömään sikojen ruokaa nälkäänsä. Hän asettaa itsensä, Jumalan omaisuuskansan jäsenen, sikoja alemmaksi ja näin halventaa vuorostaan itsensä kaikista alhaisimpaan asemaan.

Tässä kohdin tapahtuu oman syntisyyden tunnustaminen ja päätös palata oman isänsä orjaksi. Kolmas näytös alkaa siitä, kun poika on palaamassa kotiinsa. Taas kerran näytös alkaa shokilla, kun isä, kyläyhteisön arvokas vanha jäsen, juoksee poikaansa vastaan. Kenneth Bailey on muistaakseni sanonut, että kun hän luki tätä vertausta Lähi-Idässä asuvien miesten kanssa, he pitivät juuri tätä kohtaa kaikkein rajuimpana. Arvokas vanha mies ei juokse, koska silloin hän häpäisee itsensä ja juuri näin isä tekee, jotta hän voi pelastaa poikansa kivitystuomiolta.

Taas kerran vertaus toistaa tuttua kaavaa, kun ensimmäistä shokkia seuraa toinen: isä ei tuomitsekaan poikaansa, ei edes nuhtele häntä, vaan antaa hänelle sinettisormuksen sormeen, juhlavaatteet päälle ja kengät jalkaan. Toisin sanoen hän ottaa pojan muitta mutkitta takaisin perheensä jäseneksi. Ilman nuhteita, ilman kuittailua, ilman rangaistusta. Silkasta armosta ja rakkaudesta. Tästä armon osoituksesta alkaa viimeinen näytös, kun isän vanhempi poika astuu näyttämölle. Tällä kertaa näytöksen shokkiarvo ei ole niin suuri ja selkeä kuin aiemmissa näytöksissä. Tämä veli, joka kuvaa itseään hurskaana ja kuuliaisena, suuttuu isän osoittamasta armosta eikä suostu tulemaan sisään isän juhliin.

Niinpä juhlien järjestäjä, kunnianarvoisa isä, joutuu poistumaan juhlista, jotta hän voisi suostutella ja lepytellä poikaansa. Viimeistään nyt uho ja kehu siitä, että hän ei ole ”kertaakaan jättänyt isän käskyä täyttämättä” murenee. Nyt hän vuorostaan halveksii isäänsä, mutta ei ahneudesta ja himosta, vaan kateudesta käsin. Hän, jonka olisi pitänyt myös iloita veljen paluusta osoittautuukin rakkaudettomaksi, katkeraksi ja pikkumaiseksi. Tässä viimeisessä näytöksessä joku on voinut kiinnittää huomionsa siihen, että jälleen kerran isä asettaa itsensä alhaiseen asemaan suostumalla tulemaan suostuttelemaan poikaansa.

Vertauksessa kun ei mainita poikien äitiä sanallakaan. Mutta ehkä suurempi shokkiarvo onkin tällä erää varattu fariseuksille ja kirjanoppineille, kun he ymmärtävät, että Jeesus puhuu juuri heille. Vertauksessa on siis kaksi esiintyjää, joihin kristitty voi samaistua. Nuorempi veli, joka edustaa syntistä luontoamme himoineen ja vanhempi veli, joka edustaa myös ihmisen syntisyyttä, mutta tällä kertaa hurskauden ja ylenkatsomisen näkökulmasta. Kumpikin tie johtaa lopulta harhaan, pois isän rakkaudesta. Siksi vertauksen keskeisenä sanomana ja hahmona onkin tuo isä. Isä, jota sekä nuorempi että vanhempi veli verisesti halveksivat. Isä, joka nöyryyttää itsensä juoksemalla nuorempaa poikaa vastaan ja poistuu juhlistaan suostuttelemaan vanhempaa veljeä. Isä, joka antaa rakkaudessaan kummallekin kaikkensa ja joka kasvattaa heitä hellästi oikealle polulle ja jonka rakkaus on yliluonnollista ja täydellistä. Isä, joka ei rakkaudessaan takerru muodollisuuksiin ja isien perinnäissäädöksiin, vaan näkee lastensa elämän ja hyvän tekemisen tärkeämpänä. Ja kaikessa vielä Isä, joka ei pakota ketään pysymään luonaan, mutta joka ottaa palaavat takaisin täysiksi perheenjäseniksi pelkästä armosta ja rakkaudesta.

Timo Liiri,
pastori (SROS), Nummela
https://sti.fi/wp-content/uploads/2023/05/sa23_3.pdf

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30