Olavi Peltola: VOIKO USKO AIHEUTTAA MIELENTERVEYSONGELMIA

VOIKO USKO AIHEUTTAA MIELENTERVEYSONGELMIA
2000, Olavi Peltola

Tavallisen sielunhoitajan näkökulma

En lähesty tätä aihetta jonkun psykologin tai psykiatrin kannalta, vaan sielunhoitajan näkökulmasta. Koen itseni aivan tavalliseksi ja kovin usein peräti epäonnistuneeksi sielunhoitajaksi. Ehkä juuri omien epäonnistumistansa tähden uskaltaakin jotakin vaatimatonta sanoa tästä suuresta ja tärkeästä aiheesta.

Epäonnistunut sielunhoitaja

Itselleni vaikeimmat epäonnistumiset ovat olleet niiden kolmen nuoren kohdalla, joiden avoimella haudalla olen seissyt itsemurhan jälkeen. Eikö suicidivaara oli kaiken ahdistavin mahdollinen mielenterveysongelma ja sen toteuttaminen mitä tuskaisin ratkaisu? Jokaisen kolmen kohdalla on ollut myös kysymys uskosta. Kaksi heistä oli kuullut monia luentojani ja toisen kanssa olin käynyt monia ja pitkiä keskusteluja vuosien aikana. Muistan hänen sanoneen kerrankin puhelimessa, että nyt hän lähtee tuonne sillalle ja hyppää sieltä junan teen. Hän teki todella niin - tosin vuosia myöhemmin.

Tuskallisin kuitenkin näistä kolmesta oli viime vuoden lopulla tapahtunut kuolema. Kuinka monta keskustelua kävinkään hänen kanssaan mielisairaalassa ja kotona. Ei usko Kristukseen, ei Raamatun lukeminen eikä monien esirukoukset varjelleet häntä itsemurhalta.

Mitä siinä voi muuta kuin häveten ainakin omalta kohdalta sielunhoitajana tunnustaa epäonnistuneensa. En ole osannut palvella, en kirkastaa oikein Jumalan armon ja rakkauden ylivoimaisuutta Jeesuksessa Kristuksessa. Parasta kai olisi vain vaieta ja ikään kuin yksin nuolla haavat! Samalla on aavistellen alkanut tajuta kuinka vaikeita ja syviä mielenterveyden ongelmat voivat olla. Ei ole halua antaa helppoja ja pinnallisia - Jeesus parantaa vakuutuksia. Vasta kuolema näyttää "parantavan"!

Liitän näihin täydellisiin epäonnistumisiini vielä kaksi sellaista tilannetta, jolloin taitamattomilla sanoilla, väärällä asenteellani ja käyttäytymiselläni aiheutin aivan kammottavan tunteen siihen huoneeseen, jossa keskustelimme. Silloin minun ainoa toiveeni oli päästä pois siitä tilanteesta niin pian kuin mahdollista. Toinen heistä vietiin seuraavana päivänä mielisairaalaan. Toisesta en tiedä mitään. Molemmat ovat täysin kadonneet elämästäni, niin kuin monet muut, joita vuosien kuluessa on edes vähän koettanut kuuntelemalla auttaa.

Siksi ensimmäinen vastaukseni tämän luennon otsikkoon on aika karu: Joka tapauksessa minä uskovana voin olla täysin avuton ahdistuneen ihmisen lähellä. Mutta mikä pahinta, saatan aiheuttaa toiselle ihmiselle mielenterveysongelmia. Voin musertaa ihmisen omalla voimakkuudellani. Voin haavoittaa harkitsemattomilla sanoilla, itsehillinnän puutteella ja rakkaudettomuudellani toista äärettömän syvästi. Se voi tapahtua niin syvästi, että hän kantaa minun lyömiäni haavoja hautaan asti eikä ehkä koskaan pysty minulle antamaan anteeksi.

Laajennamme kuitenkin nyt kysymyksen koskemaan yleensä uskoa. Silloin meidän on suostuttava myöntämään, että uskossa on jatkuvasti aineksia niin hyvää kuin pahaan. Uskosta voi tulla yhtä hyvin voimavara kuin uhka, terveyttä edistävä kuin ehkäisevä ja jopa vaurioittava tekijä. Emme voi rehellisesti sanoa: Usko Jeesukseen tekee sinut terveeksi. Mutta mieletöntä on myös sanoa: Usko Jeesukseen tekee sinut sairaaksi.

Mistä mielenterveysongelmissa on kysymys?

Mielenterveysongelmien selvittely vaatii aina ammatti-ihmistä. En ole ammatti-ihminen. Mutta joitakin yleisiä periaatteita on hyvä jokaisen tietää, jotta osaisi suhtautua mielenterveyden ongelmiin niin omassa kuin muidenkin elämässä mahdollisimman asiallisesti.

Itselleni ainakin oli aika yllättävää lukea, että eräissä opiskelijatutkimuksissa on todettu vailla mitään mielenterveyteen liittyviä häiriöitä olevan vain n. 15% kaikista. Näitä voidaan nimittää supernormaaleiksi. Lieviä häiriöitä oli n. 50%:lla ja neuroosin tasoisia häiriöitä n. 30%:lla ja vakavia psyykkisiä häiriöitä n. 5%:lla tutkituista.

Näin siis psyykkisesti täysin terveitä on vähän, lievästi häiriytyneitä on paljon ja vaikeasti häiriytyneitä on vähän. Nykyjään ollaan sitä meiltä, että ainakin viidennes tai jopa neljännes nuorista kärsii sen asteisista mielenterveyden ongelmista, että he tarvitsevat asiantuntijan apua. Tällaisille nuorille ei ole kuitenkaan riittävästi tarjolla erikoistuneita psykiatrisia palveluja. Ehkä vielä häkellyttävämpiä ovat viime aikaiset uutiset lasten räjähdyksenomaisesti kasvavista mielenterveysongelmista. Vielä vähemmän nyky-yhteiskunta pystyy auttamaan lapsia.

Toki voimme yrittää arvioida, jos ei muuta niin ainakin omaa mielenterveyttämme, vaikkapa tekemällä itsellemme seuraavanlaisia kysymyksiä ensin suhteestamme omaan itseemme:

Millainen suhde meillä on yksilöinä omaan itseemme? Millainen on itsetuntemuksemme, kyky toteuttaa omaa itseään?

Suostummeko näkemään omat hyvät puolemme ja tunnistamaan rajoituksemme ja myöntämään luonteemme kielteiset ja tuhoavat piirteet?

Kuinka eheitä olemme omasta mielestämme? Hyväksymmekö itsemme pirstaleisina ihmisiä?

Toinen arvioinnin kannalta keskeinen alue on suhteemme ympäristöömme ja toisiin ihmisiin.

Kuinka itsenäisiä ja todellisuustajuisia oikein olemme? Miten pystymme hallitsemaan ympäristöstä meihin kohdistuvat vaatimukset ja paineet?

Onko meille "kykyä ja mahdollisuutta rikkaaseen ja monipuoliseen elämään ja ihmissuhteisiin.

Tasapainoinen ihminen arvostaa itseään ja antaa arvon toisellekin eikä hänen tarvitse omanarvontuntoaan pönkittääkseen sortaa muita" (Pekka Kiviranta).

Kielteisellä tavalla voimme yrittää myös kartoittaa mielenterveyttämme kyselemällä itseltämme kuinka voimakkaasti koemme ehkä aiheettomia epämiellyttäviä tunteita ja kuinka tuhoisasti käyttäydymme suhteessa ympäristöömme.

Terve ihminen kykenee rakastamaan, s.o. solmimaan kestäviä ja molemminpuolisesti tyydyttäviä ihmissuhteita. Terve ihminen pystyy myös tekemään työtä niin, että työ antaa jokapäiväisen leivän ohella mielekästä toimintaa ja tyydytystä tunne-elämässä. Keskeisimmäksi mielenterveyden osoittajaksi jäävät kyky tehdä työtä ja solmia ihmissuhteita.

Mielenterveysongelmia aiheuttava kova usko

Koetamme ensin kuvailla sellaista uskoa, josta saattaa tulla mielenterveyttä vaurioittava tekijä. Silloin on mielestäni kysymys uskosta, joka tekee uskovasta kovan, varman ja fanaattisen. Tällainen usko voi puhua ihmeellisiä asioita Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä ja olla täynnä armolahjoja, profetoimista, Jeesuksen tulemista ja lopunaikoja ja kuitenkin siitä huokuu niin kova, ahdistava ja itsevarma asenne.

Se onkin nimenomaan uskoa omaan oikeaan uskoonsa ja tyytyväistä mieltä siitä, että on saanut ja kokenut niin väkevän uskon. Sen uskon vallassa oleva uskova ei voi olla väärässä. Hänhän on itse kokenut niin ihmeellistä Jumalan johdatusta. Jumala on puhunut hänelle suoraan eikä hän silloin enää voi epäillä. Hänellä on nyt suora ja varma yhteys ylöspäin - olen uskaltanut luonnehtia sitä kännykkäyhteydeksi. Hänen uskonsa on jatkuvaa ihanaa kokemusta!

Tämä usko tekee uskovasta jotakin. Se tekee hänestä palavan, kokonaisesti antautuneen ja ylistävän! Toki se voi olla myös hyvin nöyrän näköistä ja käyttäytyä myös sievästi, koska hän tietää, että se on tosiaukovan roolikäyttäytymistä ainakin määrätyissä piireissä.

.

Tällainen usko Kristukseen on itse tehtyä tai kokemusten synnyttämää uskoa. Se elää kokemuksista ja siksi sen pitää olla väkevää. Sen pitää vastata ihmisen ajatuksia todellisesta uskosta.

Se on ennen kaikkea ekstaattista uskoa ja hurmoksellisten kokemusten synnyttämää uskoa. Kun se elää kokemuksista, sen täytyy etsiä uusia ja uusia kokemuksia. Siksi se on valmis matkustamaan pitkiäkin matkoja saadakseen lisää ainesta omalle uskonpalolleen. Se lataa itsensä täyteen määrätynlaisissa kokouksissa ja siksi se tarvitsee niitä jatkuvasti. Se ei voi jäädä pitkäksi aikaa yksin ja hiljaisuuteen! Silloin se herkästi sammuu.

Tämä uskon omaava ihminen osaa poimia Raamatun sanasta sellaiset kohdat, jotka vakuuttavat hänen uskonsa olevan oikeaa. Ja toisaalta hän kokee uskoaan horjuttavana sellaisen väitteen, että katsokoon se, joka luulee seisovansa, ettei vain lankea eikä hän kestä varoitusta: Ettei vain se valo, joka sinussa on, ole pimeyttä?. Hänen mielestään todella uudestisyntyneen elämässä on epäuskoa rukoilla VT:n sanoin: "Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle (Ps 139:23-24, KR38). Hänhän on varmasti päässyt oikealle tielle eikä hän sitä saa eikä voikaan epäillä.

Tällaisen uskon voittaessa luomisen, lunastuksen ja pyhityksen oikea keskinäinen suhde järkkyy uskovan elämässä. Silloin Pyhä Kolmiykseyden kolmas persoona, Pyhä Henki syrjäyttää toisen persoonan, Jumalan Pojan. Kuitenkin Jeesus sanoi: "Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille" (Joh 16:14).

Aletaan korostaa uskovan ratkaisua ja valintaa sillä tavoin, että Jumalan armosta tapahtuva valinta unohtuu. "Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät" (Joh 15:16). Uskovan oma usko tulee tärkeämmäksi kuin Kristuksen kuuliaisuus ja yksin Kristus uskon kohteena ja sisältönä. Uskovan kokema uudestisyntyminen työntää syrjään uskovan hyväksi luetun Kristuksen vanhurskauden.

Vaaditaan, että uskovan elämässä näkyvää vanhurskautta sillä tavoin, ettei anneta enää arvoa Kristuksen sijaisvanhurskaudella, joka vain luetaan uskovan hyväksi. Tällöin uskovan kokema uusi elämä himmentää Kristuksen synnittömän elämän arvon meidän puolestamme. Korostetaan uskovan oman lihan ristiinnaulitsemista niin, että se peittää Kristuksen ristiinnaulitsemisen kaiken toivon ja rohkeuden perustana.

Uskovan kokemukset tulevat keskipisteeksi eikä enää yksin ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Vaaditaan uskovaa rakastamaan vilpittömästi Herraa, mutta ei enää riemastuta Herran rakkaudesta. Uskonelämän puolinaisuuden ratkaisuna nähdään uskovan täydellinen antautuminen Kristukselle, mutta ei kyetä iloitsemaan siitä, että Kristus antautuu syntiselle uskovalle. Uskovan henkikaste syrjäyttää Kristuksen verikasteen Golgatalla.

Ruumis, uskovien yhteys, seurakunta ja kirkko, syrjäyttää Pään, Herran Jeesuksen Kristuksen.

Tällaisen uskon vallassa oleva, voi olla syvästi vakuuttunut siitä, että Raamatun mukaisesti Jeesus on kantanut kaikki hänen sairautensa (Jes 53:4, KR 38). Täydelliseen pelastumiseen jo täällä ajassa kuuluu syntien anteeksisaamisen lisäksi aina myös sairauksista parantuminen. Siksi todellinen uskova ei voi sairastaa. Jeesushan paransi kaikki, jotka tulivat hänen luokseen. Ei hän ole muuttunut, hän on sama tänäänkin. Jos uskova sairastuu, se on merkki siitä, ettei hänellä ole toimivaa uskoa. Hänessä ei ole saanut sijaa Jaakobin kirjeen sana: "Anokoon uskossa, ollenkaan epäilemättä; sillä joka epäilee, on meren aallon kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen luulko Herralta mitään saavansa (Jaak 1:6-7).

Uskovan tulee vain kiittää siitä, että hän on jo saanut sen, mitä pyysi ja pysyä tässä kiitoksessa ollenkaan epäilemättä. Me saamme Jeesuksen mukaan kaiken, mitä olemme pyytäneet, kun vain uskomme (Mark 11:24). Uskon rukoukseen ei koskaan saa liittää mitään jossa ja Jumalan sana pitää ymmärtää ja ottaa vastaan juuri sellaisena kuin se on.

Uskovan tulee oilla syvästi vakuuttunut siitä, ettei koskaan ole Jumalan tahto, että Jumalan lapsi olisi sairas. Jumalahan on rakastava Isä ja kuinka yksikään rakastava isä voisi tahtoa, että hänen lapsensa olisi sairaana. Sairaus ja kärsimys tulevat Saatanalta. Jumala on pelkästään hyvä. Se mitä hän meille lähettää on vain hyvää. Meillä on oikeus ja lupa jo tässä elämässä kokea yliluonnollista Jumalan voimaa ja menestystä

Kaikesta edellä olevasta johtuen uskovan ei tule puhua sairaudesta, epäonnesta, tappioista ja epäilyksistä, sillä kaikesta sellaisesta puhuminen on vain kielteistä todistusta, joka päästää Paholaisen hallitsemaan. Meidän pitää oppia ajattelemaan myönteisesti sillä kuten ajattelemme sellaisiksi tulemme. Totisesti Jeesus on antanut oikeille uskoville sen saman voiman ja arvovallan yli kaiken pahan ja sairauden, joka hänelläkin oli. Jeesus jopa sanoi, että uskovat tulevat tekemään vielä suurempia ihmeitä kuin hän (Joh 14:2).

Edellä olevat väitteet on saatu Kjell Olav Sannesin ja Tormod Engelsvikenin kirjasta Elämme on Jumalan käissä. Kirjassa vedetään rajaa Uskon sana-liikkeen ja Kenneth E. Haginin näkemyksiin.

Kovan usko on kokemuksiin ja ihmisen omaan suorituskykyyn nojaavaa

Tällainen kova usko on aina myös omaan uskoonsa, uskonkokemuksiinsa ja lopulta ihmisen omiin suorituksiin perustuvaa uskoa. C. O Rosenius on kuvailee tällaista uskoa: "Valkeuden enkelinä perkele tekee todella mestarillista työtä. Hän johtaa vilpittömiä armon lapsia, joille Kristus oli heidän hengellisessä köyhyydessään ainoa vanhurskaus ja voima, johonkin uuteen ja parempaan hengellisyyteen. Ja niin uskovat alkavat paisua. Tällöin perkele houkuttelee väheksymään ja halventamaan sitä pyhitystä, joka tulee meille vain uskossa syntiemme Sovittajaan ja Hengen nuhteluissa ja pysymällä Jeesus-viinipuussa.

Hän saa meidät arvostelemaan sitä Pyhän Hengen työtä, jolla hän johti meidät uskomaan Jeesukseen. Hän houkuttelee etsimään sellaista uutta tietä, jolla itse olisimme ja tekisimme jotakin emmekä yksinkertaisesti pitäytyisi päähän, josta koko ruumis, nivelten ja jäsenten avulla koossa pysyen, kasvaa Jumalan antamaa kasvua.

Hän halua meidän luulevan, ettei sovi odottaa kaikkea Kristukselta ja turvautua kaikessa puutteessa aina vain häneen. Ei, sinun tulee nyt ryhtyä johonkin uuteen, itse toimimaan pyhityksesi hyväksi. On lähdettävä uudelle tielle, jolla et ole niin köyhä ja viheliäinen kuin Kristuksen seurassa olet ollut.

Sinulle ei siis kelpaa se hengellinen elämä, jonka Jumala itse synnytti tullessasi ansaitsemattomasta armosta uskoon ja pelastetuksi. Siinä sinä olit köyhä ja tyytymätön itseesi, ja sinulla oli ainoastaan Kristus, mutta hänessä sinulla oli kaikki.

Sinun täytyy nyt etsiä itsellesi sellaista hengellisyyttä, jolla tulet pyhemmäksi kuin uskon tiellä olet tullut etkä joudu olemaan köyhä etkä tyytymätön itseesi.

Juuri tässä perkele esiintyy loistavan valkeana. Hän sekoittaa valheen ja totuuden niin taitavasti, ettei ihminen millään pysty erottamaan pahan hyvästä . Sillä onhan aivan typerää kuvitella, että siinä olisi jotain väärää, että uskova halua tulla entistä pyhemmäksi ja antautua Herralle entistä kokonaisemmin. Vain Jumalan Henki voi tässä auttaa niitä, jotka pysyvät nöyrinä ja luottavat Jumalan sanaan.

Vihollinen saa taivaan mannaa jo maistaneet sielut kyllästymään vanhaan sanomaan Kristuksesta ja jumalisuuden mukaiseen oppiin ja etsimään jotakin uutta tai johtaa heidät tutkimaan kätkettyjä pyhiä salaisuuksia. Silloin Kristus ja tärkeimmät perustotuudet häipyvät heidän silmistään, ja heidän kristillisyytensä muuttuu ylpeäksi tiedonhaluksi... Eikä kukaan saa heitä enää ojentaa, vaan he ovat varmoja siitä, että Henki on antanut juuri heille oikeimman valon" .

Kova usko nujertaa ja pyrkii hallitsemaan toisia

Tällainen usko on lähellä olevia ihmisiä nujertavaa ja hallitsevaa uskoa. Se tavalla tai toisella syyllistää lähellään olevia ja haluaa heitä hallita ja taivuttaa juuri omaan uskoonsa.

Tämä usko voi ilmetä erilaisten kristillisten seurakuntien ja niiden jäsenten elämässä monin eri tavoin.

Joissakin uskovien ryhmissä tämä usko pakottaa osallistumaan kokouksiin säännöllisesti ja jos ei sitä tee, niin tullaan siitä huomauttamaan. Toisissa taas tehdään jäsenistä ilmiantoja, jotka johtavat jopa aamuyöhön jatkuviin kuulusteluihin tai tunnustuksen tiukkaamiseen uhkaamalla yhteisöstä erottamisella. Joissakin ryhmissä järjestetään "hoitokokouksia", joissa rukoillaan jäsenelle parannusta synneistä, rikkomuksista tai väärästä hengestä.

Joissakin ryhmissä saattaa käydä niin kuin eräs nuori kertoi: "Se oli jotain kauheaa. En ole ikinä niin pelännyt hengellisessä kokouksessa. Kun se saarnaaja huusi minun puolestani (en voi käyttää sellaista sanontaa kuin rukous) tuntui kuin olisin ollut jossain pakanallisessa juhlassa, missä henkiä manataan esille. Ei siinä ollut Jeesuksesta tietoakaan. Tuntui kuinka hän pakotti minua puristamaan itsestäni jotain ulos. Minä itkin ja pelkäsin sitä miestä. Minusta tuntui kuin saarnaaja olisi kauhean vihainen, kun ei saanut minua puhumaan kielillä. Ahdistus minulla oli sydämessä ja kauhea pakokauhu. Jos minulla olisi ollut vähääkään rohkeutta olisin lähtenyt siitä paikasta ulos. Kun en muutakaan voinut tehdä itkin sydämeni pohjasta. Tuntui kuin olisin ollut yksin maailmassa. Toiset huusivat halleluja ja olivat iloisia ja onnellisia. Kun tulin kotiin itkin ja nauroin vuorotellen ja luulin tulevani ihan sekapäiseksi".

Millainen usko rohkaisee mielenterveysongelmista kärsivää?

Kristukseen täytettyyn työhän Golgatalla ja hänen sovituksensa sanan kuulemiseen ja vastaanottamiseen perustava usko rohkaisee ja tukee mitä syvimmässä pimeydessä, masennuksessa ja ahdistuksessa olevaa. Sitä uskoa ei voi ottaa, se annetaan, mutta se annetaan vain lahjana. Siksi moni etsivää joutuu vuosien pimeyteen. Hän ei opi ottamaan mitään vastaan ilmaiseksi. Se on hänestä liian helppoa ja pinnalista. Hän haluaa todellista ja syvää uskoa itseensä.

Vanha runo kuvaa hienolla tavalla tätä lahjauskoa:
"Miks yhä itket ja huokailet?
Miks aina uskoa punnitset?
Nyt käännä katseesi Golgataan,
niin löydät toivotun sataman.
Ei Herra punnitse uskoas,
on toinen syy sun rauhallas,
syy siihen on veri Jeesuksen
hän synnit maksoi jo kaikkien" (Anders Nilsson).

Siksi "puhkea, sieluni, riemuun! Sydämeni on haljeta, kun oikein ajattelen tätä: "Se on täytetty". Mitä minä en voinut, se on tehty. Kaikki syntini on sovitettu. Pelastus on täydellinen - epätäydellisellekin uskolle. Vaikka minulta puuttuukin kaikki, ei minulta puutu sittenkään mitään, sillä pelastus on täytetty. Minun ei tule enää raataa täyttääkseni lain, sillä lain vaatimukset on sijaiskärsijäni täyttänyt. Minun uskoni eivät tee minua arvolliseksi, sillä täytetty pelastus ei voi kysyä arvollisuutta. ei uskonikaan voi täyttää pelastustani, sillä se oli jo täytetty ennen kuin uskoinkaan. Kyyneleeni ja katumukseni eivät voi sovittaa syntiä, sillä sovitus on täytetty Jeesuksen veressä" (Fredrik Wislöff).

Tämän uskon vaikuttaessa uskova joutuu tunnustamaan: Nyt minä köyhä syntinen ihminen, joka tiedän, että minut pitäisi hylätä Jumalan kasvojen edestä, jos Jumala minut niin tuomitsisi kuin minun syntini ovat ansainneet, minä olen käsittämättömän ihmeen kautta täysin ehdoitta ja vaatimuksitta saanut armon: Jumalan on hyväksynyt minut Kristuksen tähden. Hän ottaa nytkin minut vastaan, vaikka minä ansaitsisin täysin päinvastaista kohtelua.

Siksi opettelen elämään joka hetki Jumalan pyhän tuomion ja käsittämättömän anteeksiantamuksen jännityskentässä. Hyväksyminen tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen ja se on joka kerta minulla yhtä suuri ihme ? oikeastaan tuhannes kerta on entistä suurempi ihme. Ajatella, ettei Jumala ole väsynyt minuun (Agne Nordlander).

"Kuinka sanoin kuvaamattoman turvallisuuden lahjoittaa jumalasuhteeseen julistus Kristuksesta ylimmäisenä pappina, karitsana, jonka veren kautta meidät on lunastettu ja meidän syntimme sovitettu. Se välittää ainutlaatuisen perusturvallisuuden, perusluottamuksen ja pelastusvarmuuden... Se kiinnittää pelastusvarmuuteni oman itseni ulkopuolelle häneen, joka on kertakaikkisesti kuollut minun puolestani. Minun ei tarvitse penkoa itseäni eikä perustaa jumalasuhdettani puolittaiseen tai joka tapauksessa vajaaseen kääntymykseeni ja antautumiseeni. Minun ei tarvitse keskittyä hengellisiin tai mystisiin kokemuksiini, mahdollisiin armolahjoihin ja hengen hedelmiin, vaikka ne ovatkin tärkeitä asioita. Masennuksen ja koettelemuksen hetkinä eivät sisäiset armontuntemukseni auta. Silloin auttaa vain Jumalan armon tuleminen minua kohti ruumiillistuneena Jumalan Karitsassa, joka ei ota pois vain maailman syntejä, vaan juuri minun syntini" (Agne Nordlander).

Kristukseen kärsimyksiin keskittyvä usko opettaa meitä myös näkemään, että ajallinen elämä on samalla tavoin kuin Jeesuksellakin vaellusta monenlaisissa ahdistuksissa ja kärsimyksissä.

"Eikö ihmisen elämä maan päällä ole yhtämittaista ahdistusta? Kuka tahtoisi itsellensä vaivoja ja vaikeuksia? Sinun käskysi vain on, että ne on kestettävä, ei, että niitä on rakastettava. Ei kukaan rakasta sitä, mistä hän kärsii, joskin hän rakastaa kärsimistä. Sillä silloinkin kun hän iloitsee siitä, että jaksaa kantaa kärsimyksensä, hän mieluimmin kuitenkin soisi, ettei sitä, mitä hänen täytyy kärsiä, olisi olemassakaan." "Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni." "En tahdo koskaan luopua sinusta, joka vielä kerran teet eheäksi ja terveeksi ja laupeudessasi varmasti johdat minut siihen ikuiseen rauhaan" (Augustinus).

"Jumala on jättänyt meille maan päällä kestettäväksi paljon onnettomuutta eikä sen ohessa muuta lohdutusta kuin pyhän sanansa, niin kuin Kristus onkin meille sanonut: Maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa rauha. Se, joka siis tahtoo taipua siihen, että Jumalan valtakunta tulisi häneen ja Jumalan tahto tapahtuisi, älköön juoksennelko sinne tänne älköönkä vain hakeko oikotietä. Ei asia siitä muuksi muutu: Jumalan tahto tapahtuu, kun sinun tahtosi ei tapahdu, toisin sanoen, kuta enemmän sinulla on vastoinkäymisiä, sitä enemmän tapahtuu Jumalan tahto, varsinkin kuolemassa. Se on jo päätetty, eikä sitä voi kukaan muuttaa, että maailmassa on ahdistus, mutta Kristus on meidän rauhamme.

Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät. Pahat, jotka lankeavat pian armosta ja jo alkaneesta Jumalan valtakunnasta. Eivät ymmärrä Jumalan tahtoa, eivät tiedä, miksi hyväksi tällainen ahdistus on, eivätkä sitäkään, miten menetellä siinä. Siksi he palaavat takaisin omaan tahtoonsa ja heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa. Toiset lankeavat kärsimättömyyteen, sadattelevat, kiroilevat, herjaavat ja raivostuvat peräti täydellisesti. Toiset juoksevat sinne tänne, etsivät ihmisiltä lohdutusta ja neuvoa, jotta vain pääsisivät onnettomuudestaan ja voittaisivat, ja masentaisivat vastustajansa ja lyhyesti sanoen olisivat omia auttajiaan ja lunastajiaan, eivätkä odota, että Jumala päästäisi heidät heidän rististään" (Luther) .

Kysyin eräältä Kylväjän vanhalta ja kokeneelta lähetiltä valmistaessani puhetta masennuksesta, miten Herra oli häntä auttanut. Hän kertoi: Oli mitä vaikein masennuksen vaihe, ei näkynyt missään valonpilkahdustakaan moneen viikkoon ja tuntui siltä, että kaikki mahdollisuuteeni pelastua olivat menneet. Mistään ei löytynyt apua, ei läheisiltä eikä ystäviltä. Ja kuitenkin lopulta se ainoa, mikä auttoi ja nosti masennuksen kuopasta oli pari katkelmaa Raamatusta. Miten tärkeää onkaan, että olemme opetelleet ulkoa Raamattua. Silloin Pyhällä Hengellä on käytettävänä meidän muistissamme Jumalan sanaa.

Toinen kohti oli katkelma Miika 7:8: Jos minä olen langennut, niin minä nousen jälleen. Ystäväni kertoi, että hän otti tämän Herran lupauksen aivan kirjaimellisesti ja suorastaan matemaattisesti ilman mitään tunteita. Siis voin Jumalan lapsena langeta, Raamattu ottaa sen huomioon. Siinä ei ole siis mitään täysin yllättävää. Mutta yhtä lailla Raamattu vakuuttaa, että olen langennut mihin tahansa ja miten tahansa, minä voi aina myös nousta: Jos minä olen langennut, niin minä nousen jälleen.

Toinen kohta oli Psalmista 42:6: Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta. Jälleen täysin matemaattista päättelyä. Tulee aina jolloin tämän päivän pimeys on poissa. Vain sana rohkaisi. Vain sana kestää.

http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Uskojahulluus2.htm