Olavi Peltola: MITEN KOHTAAN VIHAN?/ ja/ Lastensuojelun keskusliitto / Lapsen hylkäämisen ja kaltoinkohtelun seurauksista

MITEN KOHTAAN VIHAN?
Olavi Peltola

1. MISTÄ VIHASSA ON KYSYMYS?

Ehkä olemme joskus ihmetelleet miksi miltei jokaisessa Psalmissa tulee esiin vihamiehen todellisuus. Jopa niin ihmeellisen lempeässä ja rauhallisessa paimenpsalmissa kesken kaiken pusertuu sydämestä riemullinen toteamus: "Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen". Voiko Jumalan ihminen joutua elämään noin vihamielisen ympäristön keskellä. Todennäköisesti nuorina uskovina sivuutimme tällaiset kohdat Psalmeista käsittämättöminä ja ehkä vain totesimme, ettei tuollainen enää meidän aikanamme pidä paikkansa. Ei ihmisten maailma ole noin kauhea. Valitettavasti se on todella kauhea. Kerran se paljastuu.

"Maailmassa ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin vihaa ja kateutta, vihollisuutta, väkivaltaa ja vääryyttä, luottamuksen pettämistä, kostoa, kirousta, moittimista, panettelua ja pöyhkeää ylpeilyä, johon liittyy ylenpalttista koreilua, kunnianhimoa sekä maineen ja vallan tavoittelua". "Joka päivä me yhä vain hairahdumme emmekä hillitse itseämme. Me elämme näet maailmassa sellaisten ihmisten keskellä, jotka tekevät meille paljon pahaa sekä antavat aihetta kärsimättömyyteen, vihaan ja kostoon" (Iso Katekismus, Tunnustuskirjat).

Lienee mahdotonta määritellä kaikkia tyydyttävällä tavalla vihaa ja vihantunnetta. Lähden liikkeelle kuitenkin siitä, että jokainen meistä on tavalla tai toisella kokenut vihan tunteita. Väitän, että viha on suorastaan eräs perustavimmista ihmisen tunteista. Ihminen, joka väittää, ettei hänellä koskaan ole ollut vihaa eikä tiedä omasta kokemuksestaan, mitä viha on, on tavalla tai toisella sokaistunut, rampa tai ainakin sellainen, joka ei uskalla nimetä ja ilmaista jotain sellaista, mitä kokee ja tuntee. Yksikään ihminen ei voi olla ihminen ilman vihaa.

Ongelmana kuitenkin on vihan määritteleminen. Onko se jo vihaa, että jokin asia harmittaa ja ärsyttää minua? Onko se vihaa, että suutun ja kiukuttelen? Onko aggressiivisuus samaa kuin viha? Mikä on se tunne, joka valtaa minut, kun turhaudun ja erityisesti silloin, kun innolla tavoittelemani asia tai päämäärä luisuu käsistäni? Mikä on se tunne, joka valtaa minut, kun joku tekee räikeästi väärin minua kohtaan enkä voi puolustautua?

2. VIHA VOIMAN JA TUHON LÄHTEENÄ

Viha on väkevimpiä voimia ihmisten maailmassa. Ihmiskunnassa on aivankuin suunnaton vihan lataus ja tarvitaan vain pieni sytyke ja vihan voimat tempaavat miljoonat ihmiset mukaansa. Viha innostaa ja panee uhraamaan kaikkensa. Vihalla saadaan aikaan hetkessä suuria mullistuksia. Viha näyttää ohjaavan historian kulkua. Vihalla rakennettiin koko kommunistinen maailma. Vihalla rakennettiin natsien "tuhatvuotinen valtakunta". Myös islamissa pääsee herkästi väkevä viha valloilleen: Allahu akbar on sotahuuto, jossa nyrkit heiluvat, joskus rynnäkkökivääritkin ja se huuto saattaa merkitä kuolemaa vastustajille. Etelä-Sudanissa kiihkomuslimit ovat surmanneet väitteiden mukaan muutaman viime vuoden aikana puolitoista miljoonaa mustaa kristittyä. Emmekä voi kristillisyyden nimeä käyttävinä kansoina pitää itseämme parempina. Ajatelkaamme vaikkapa nyt tilannetta entisen Jugoslavian alueella.

Tällainen viha voi olla kansallista vihaa, rotuvihaa, kielivihaa, muukalaisvihaa, juutalaisvihaa, mustalaisvihaa jne. Viha kohdistuu kaikkiin, jotka eroavat "meistä" tai eivät ole "meikäläisiä".

On olemassa tuhoavaa, ns. paljasta vihaa. Se on fanaattista vihaa. Se sokaisee. Sen vallassa oleva kokee voivansa oikeutetusti kohdella toista väkivaltaisesti. Se leimaa toisen jollain sellaisella leimalla, joka ilman muuta edellyttää hänen hävittämistään. Se ei näe vihansa kohteessa mitään hyvää eikä voi uskoa koskaan kohteen muuttuvan paremmaksi. Se vakuuttaa, että paha on voitettavissa vain voimalla ja väkivallalla. Myös sokaiseva kostonhimo on tätä puhdasta vihaa. Elämä ei voi jatkuva terveenä, jollei toista tuhota.

Fredrik Wislöff kuvatessaan vihaan perustuvan natsismin vaikutusta moniin saksalaisiin kirjoittaa: "Nämä ihmiset ovat kuin riivattuja. He eivät ole enää oma itsensä. Heidän luonteensa muuttui, persoonallisuus ikäänkuin jakaantui. Kuka pystyy selittämään sitä, miksi kunnialliset ihmiset ja hyvät perheenisät ovat päiviä ja vuosia kiduttaneet syyttömiä ihmisiä mitä säälimättömimmin murhanneet tuhansittain miehiä, naisia ja lapsia. Päätettyään päivätyönsä keskitysleirin vartijana he ovat menneet kotiinsa nauttimaan illan rauhasta perheensä parissa, antaneet omille lapsilleen hellän hyvän yön suukon. Sodan loputtua oikeudessa he ovat selittäneet olevansa täysin syyttömiä. He ovat nyt yhtä välinpitämättömiä kuin olisivat vain lopettaneet oman liikkeensä (Fredrik Wislöff, Antikristus).

Hurskas viha on kaikkein tuhoisinta. Sen vallassa asetettu jalo päämäärä pyhittää keinot, joilla siihen pyritään. Ihminen kokee tekevänsä aivan oikein vihatessaan ja tehdessään väkivaltaa. "Jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhä palveluksen Jumalalle" (Joh 16:2). Muistan piirroksen vuosikymmenien takaa: Dominikaanimunkki krusifiksi kädessä inkvisitiossa kiduttamassa kauhistuttavalla tavalla toisinajattelevaa.

Jo Raamatun alkulehdet paljastavat meille vihan vallan ihmiskunnassa. Viha johtaa aina väkivaltaan, ellei sitä haluta tai voida hallita ja purkaa oikealla tavalla. "Kain vihastui kovin ja hahmonsa synkistyi. Ja Herra sanoi Kainille: Miksi olet vihastunut ja miksi hahmosi synkistyy? ... Synti väijyy ovella ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä" (1 Moos 4:5-7). Kain ei halunnut hallita vihaansa, vaan koki sen oikeutetuksi. Niin hän hyökkäsi veljensä kimppuun ja tappoi hänet. Väkivallasta tulikin Raamatun mukaan alkusukupolvien perussynti ja kirous. "Maa turmeltui Jumalan edessä ja maa tuli täyteen väkivaltaa" (1 Moos 6:11, 13). Ja niin Jumala sanoi: "Minä hävitän" (6:13).

3. VIHA KRISTUSTA KOHTAAN

Tätä maailmanaikaa hallitsevat pahuuden vallat vihaavat syvästi ja pohjattomasti kaikkea Raamatun Jumalaan liittyvää. Se on ennen kaikkea Kristus-vihaa. Tänään Kristus-vihan taustalla voi olla yhtä hyvin ihmisen ylpeä luottamus omaan itseensä, luonnontieteellinen maailmankatsomus, ateismi, nationalistinen luonnonmystiikka, kapitalistinen mammonan palvonta, hindulainen kaikkeusajattelu, islam tai ortodoksijuutalaisuus.

Yksikään uskova tai kristillinen yhteisö ei ole suojassa tämän Kristus-vihan vaikutukselta. Kammottavaa on, että se voi nousta myös kristillisen yhteisön sisältä. Kamppailu on jatkuvaa. Valvominen ei ole päättynyt. Kristus ei ole vielä tullut.

Jeesus opettaa meitä sanoillaan ja esimerkillään kohtaamaan vääryyden ja pahuuden takana olevan saatanallisen vallan. Ensimmäiseksi meidän on uudelleen ja uudelleen selvitettävä itsellemme hänen sanansa valossa, kenestä itse olemme lähtöisin, kuka on meidän Herramme (vrt. 2 Kor 13:5)? Toiseksi meidän on uskallettava pitää kiinni Jeesuksen persoonan ja sanojen ehdottomasta totuudesta. Emme saa hävetä Jeesusta Kristusta yleisen mielipiteen ja aikamme ihmisten keskellä. Koetamme meille annettujen mahdollisuuksien puitteissa tuoda julki totuuden. Lopulta olemme valmiit Jeesuksen kanssa vaikka henkilökohtaiseen marttyyriuteen, veritodistajina olemiseen.

Jokainen kristitty on vakuuttunut siitä, että Kristuksen voitto kaikista vastustavista valloista on täysin varma. Ilmestyskirja on kerrontaa tästä lopullisesta voitosta. Ennen Ilmestyskirjan loppulukujen kuvailemaa voitonhetkeä, Kristukseen uskovien on oltava kärsivällisiä ja kestäviä. Tänäänkin Jeesus "on Jumalan oikealla puolella, ja hän myös rukoilee meidän edestämme. Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: ‘Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina.’ Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" (Room 8:34-39, KR38).

4. VIHA HYVÄSSÄ KÄYTÖSSÄ

Samaan aikaan on kuitenkin nähtävä sellainen syvä ristiriita, että vihantunteen vallassa ihminen voi nousta myös todellista vääryyttä ja pahuutta vastaan. Ilman vihantunnettaan, jota voidaan nimittää myös oikeudenmukaisuuden tunteeksi, ei ihmisten elämässä voisi tapahtua voimakkaita myönteisiäkään muutoksia. Ilman muutamien sitkeää vastarintaa pian kaikenlaiset pahuuden voimat hallitsisivat koko elämää. Viha ja sen purkautuminen voi puhdistaa ilman!

Raamattu kuvaa kuinka Mooses lähti faaraon luota vihasta hehkuen (2 Moos 11:. Samoin kultaisen vasikan nähdessään syttyi Mooseksessa viha (2 Moos 32:19). Järkyttävä on tunnustus: "Herra, enkö minä vihaisi niitä, jotka sinua vihaavat, enkö inhoaisi niitä, jotka sinua vastustavat? Kaikella vihalla minä heitä vihaan, he ovat minun omia vihollisiani" (Ps 139:22). Tällainen pyhä viha auttaa pysymään teräksenlujana Se on välttämätöntä totuuden puolesta taistellessa.

Jotain tästä vihasta kohtaamme vaikkapa Lutherin Galatalaiskirjeen selityksessä. Ehkä Muroman ja Tiililän raivoisassa taistelussa lundilaisuutta vastaan 1950-luvulla oli jotain tästä profeetallisesta "Elian vihasta Karmel vuorella". Silloin tällainen vihanpurkaus on ollut kirkkoa hengellisesti uudistava vaikutus. Jumala toteuttaa suunnitelmaansa myös meidän vihamme kautta. "Sinä olet täyttänyt minut vihallasi (Jer 15:17).

5. VIHAN TUNTEEN ILMAISEMINEN

Yksikään ihminen ei ole vapaa vihasta, koska perisynti on turmellut jokaisen. Jeesus sanoo suoraan: "Ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana… murhat… häijyys… pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet" (Mark 7:20-23).

Moni pystyy kuitenkin kätkemään vihansa. Monen on vaikea, jopa mahdotonta tiedostaa sisimpänsä pohjalla asuvaa, piileskelevää vihaansa. Olemme oppineet, että viha on aina väärin eikä ihminen saa koskaan vihata toista ihmistä ja rakastaa nimenomaan vihamielisesti meihin suhtautuvia. "Joka vihaa veljeänsä on murhaaja" (1 Joh 3:15). Koska viha ei saa kuulua uskovan elämään, ei sitä siis voi myöskään olla uskovassa. Siksi emme millään voi myöntää, että sydämessämme kaikesta huolimatta asuu voimakas vihantunne ja että se saattaa kohdistua jopa kaikkein läheisempiinkin työtovereihin ja omaisiin.

Uskoontulon seurauksena ei sentään aito ihmisyys ole kadonnut meistä!

Vielä vaikeampaa monen uskovan on tunnustaa, että kaikkein syvimmällä, sydämen pohjimmaisessa pohjukassa asuu ehdoton ja täydellinen viha, kapina ja tuhoamisen halu Jumalaa vastaan. Olemme mieleltämme hänen vihamiehiään (Kol 1:21; Room 8.7). Se onkin meidän vihamme perimmäinen juuri.

Kestämmekö oman itsemme tuntemista niin paljon, että pystymme myös kohtaamaan omassa sisimmässämme piileskelevän vihan? Uskallammeko nimetä itsemme vihaiseksi ihmiseksi? Onko meillä sellaisia lähimmäisiä ympärillämme, joille uskallamme ilmaista oman vihamme?

6. ANNA JEESUKSEN PALJASTAA VIHASI

Jeesus sanoi: "Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä" (Joh 8:44).

Ihmiset eivät ole ennen Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tuloa eivätkä sen jälkeen kohdanneet kenessäkään ihmisessä sellaista pohjatonta ja todellista rakkautta kuin hänessä. Nyt tämä aito ja syvä rakkaus sanoo suoraan lähellään oleville ihmisille: "Te olette lähtöisin Saatanasta".

Kuinka Jeesus saattoikaan sanoa näin julmat ja kovat sanat näille ihmisille? Raamattuhan kertoo, että he uskoivat häneen (Joh 8:31). Eivät he olleet hänen vastustajiaan. He olivat ottaneet vastaan hänen sanansa ja hyväksyneet hänet opettajakseen.

Jeesuksen sanat ovat tuskaiset siksi, että kaikilla ihmisillä - jokaisella Jeesukseen uskovallakin - on käsittämätön valmius valehtelemiseen ja vihaan. Tätä ei ihminen tahdo tunnustaa. Hän pitää itseään hyvänä ja oikeassa olevana. Nyt rakkaus tuo valoon ihmissydämen todellisen luonteen. Jeesus antaa oikean nimen asialle, joka kätkeytyy liiankin usein hurskautena esiintyvään valheeseen ja uskoa julistavaan vihaan.

Jeesus tunsi ihmiset läpikohtaisin ja hän tiesi, mitä ihmisessä on (Joh 2:24-25). Hän tiesi, että syvällä sisimmässämme asuu turmellus. Hänhän oli sanonut suoraan, että sisästä, sydämestämme lähtee pahoja ajatuksia, häijyyttä, vilppiä, pahansuopaisuutta ja uhmamieltä (Mark 7:21-22). Se ei tule ihmiseen jostain ulkoapäin. Se on jo siellä (Ps 51:7).

Sitä emme ihmettele, jos Jeesus sanoi todellisista vastustajistaan, että he ovat lähtöisin Saatanasta. Näinhän oli sanonut jo Johannes Kastaja fariseuksista ja saddukeuksista: "Te käärmeen sikiöt!" (Matt 3:7). Samoin Jeesus oli sanonut lainoppineille ja fariseuksille: "Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu" (Matt. 12:34). Jokainen juutalainen kuulija tiesi, että käärme tarkoittaa Saatanaa (1 Moos 3:1). Myös Paavali oli sanonut suoraan Elymas nimiselle juutalaiselle noidalle: "Sinä Paholaisen sikiö, vilpin ja petoksen pesä, sinä kaiken hyvän ja oikean vihollinen!" (Apt 13:10).

Mutta Joh 8:ssa oli kyseessä Jeesukseen uskovat! Jeesuksen kohtaaminen ja usko häneen ei uudestisynnytä ihmistä niin, että hänestä katoaisi sydämen turmellus. Synti jää ihmiseen elämän viime hetkeen asti. Jeesuksen seurassa eläminen vain tuo valoon sydämen perinpohjaisen turmeluksen. Jotain tästä Pietari oli kokenut suuren kalansaaliin saatuaan. Hän huudahti Jeesukselle: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies" (Luuk 5:.

Pyhä Hengen todellinen vaikutus sydämessämme tulee näkyviin yhä syvempänä synnin tuntona. Taistelu Hengen ja turmeltuneen, syntisen lihan välillä vain kiihtyy uskovan elämässä vuosi vuodelta (Gal 5:17). Jeesus Kristus haluaa meidän yhä paremmin tiedostavan tämän sisimmässämme käytävän taistelun. Siksi hän kehottaa valvomaan (Luuk 21:36). Keskeinen asia valvomisessa on juuri suostuminen Hengen ja lihan taisteluun. "On täällä nyt taistelu, kilvoitus, työ" (virsi 311:7). Veltostumme niin pian. Emme viitsi antaa Hengen käyttämän sanan kurittaa itsekästä luontoamme. Haluamme noudattaa himojamme.

Ennen kuin kunnolla huomaammekaan, olemme antaneet ruumiimme jäsenemme, korvamme, silmämme, suumme, jalkamme ja kätemme synnin käyttöön vääryyden aseiksi (Room 6:13). Olemme antaneet periksi. Ja silloin saattaa vastustajamme Saatana nielaista meidät (1 Piet 5:. Jotain tällaista oli alkanut tapahtua noiden Jeesukseen uskovien elämässä.

Samaa oli tapahtunut myös Pietarin kohdalla. Jeesus sanoi Pietarille suorat sanat: "Väisty tieltäni Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmiseltä!"( Matt 16:23).

Samat sanat vuorostaan Pietari joutui sanomaan alkuseurakunnan uskovalle: "Olet antanut sydämesi Saatanan valtaan." "Yritit pettää Pyhää Henkeä." "Et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle" (Apt 5:3-4).

Jeesus ei säästänyt eikä säälinyt lähellään olevia silloin, kun oli kyseessä ihmissydämen pahanilkisyyden paljastaminen. Hän tahtoi totuutta salatuimpaan saakka (Ps 51:8, KR38). Hän julisti Jumalan sanaa sellaisella arvovallalla ja voimalla, että se iski syvään ja viilsi halki sielun ja hengen kuin terävä kaksiteräinen miekka. Silloin paljastuivat ihmissydämen sisimmät aikeet ja ajatukset (Hepr 4:12).

Eihän ihmiset tällaista kestäneet. Luottamus ja rakkaus Jeesukseen alkoi sammua ja sen tilalle nousta loukkaantuminen, kiukku ja lopulta viha. Erään kerran Jeesuksen lakattua puhumasta monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?" Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: "Loukkaako tämä teitä? (Joh 6:60-61).

Kunpa emme lähtisi pois Jeesuksen luota vaikka hänen sanansa viiltäisivät kuinka kipeästi tahansa. Emme silloinkaan, vaikka hän sanoisi suoraan, että nyt olemme lähtöisin Saatanasta. Kun Jeesus sanoi nuo sanat, eivät hänen silloiset kuulijansa ymmärtäneet niitä. Syynä oli se, etteivät he sietäneet kuulla itsestään mitään tällaista (Joh 8:43). Se ei ollut heidän mielestään totta (Joh 8:45). He olivat hyviä uskovia!

Olkoon meidän vastauksemme: "Herra, kenen luo me menisimme?" (Joh 6:68). "Herra, sinä olet tullut tekemään tyhjäksi Saatanan teot myös meidän elämässämme!"

7. MUUTAMIA ESIMERKKEJÄ VIHASTA

1. Kotiliedessä 4/1995 oli avoin sairaalateologin Leena Kortelaisen haastattelu. Siinä hän kertoi tunnoistaan, kun 20 avioliittovuoden jälkeen mies eräänä päivänä julisti, ettet enää kelpaa, kaikki on päättynyt ja muutti toisen naisen luo. Siitä oli kulunut viisi vuotta. Haastattelussa hän sanoi suoraan: "Olen vihannut valtavasti. Olen tuntenut todella likaisenväristä vihaa. Olen ratsastanut yönmustalla vihalla, hypännyt ratsun selkään miekka kädessäni ja olen ajatellut lyöväni". Hän oppi purkaman vihansa kirjoittamiseen ja "heitti lihakirvestä pöytälaatikot täyteen". Hän puki tuntemansa vihan runoiksi: "Vihaan naisia jotka vievät naiselta miehet. Vihaan vietävissä olevia miehiä. Vihaan kaikkia niitä jotka ovat jättäneet minut yksin".

Haastattelija pohti tilannetta: "On yllättävää, että joku ihan suoraan tunnustaa vihaavansa, vihanneensa. Vihahan on jotenkin sivistymätöntä, kontrolloimatonta ja alkukantaista. Ja erityisen yllättävää se on, kun vihansa tunnustaa joku, jonka ei oikeastaan pitäisi osata lainkaan vihata. Uskovaisen elämähän on Jumalan kädessä ja kaikki mitä ylhäältä tulee on hyväksyttävä. Leena Kortelainen ei hyväksynyt mitään, ei ylhäältä eikä alhaalta annettua. Ei silloin".

Hän itse väittää, ettei hän ollut koskaan tuntenut huonoa omaatuntoa, vaikka kirkon työntekijältä odotetaan anteeksiantamusta. Vihaa ei voi selittää pois. Se on vain purettava. Hän oli kokenut jo pienen tyttärensä tapaturmaisen kuoleman yhteydessä niin paljon vihaa, ettei enää yllättynyt eron aiheuttamasta vihasta. Hän kertoo: "Lapsen kuolema opetti ja antoi itseymmärrystä ja oikeuden vaatiakin jotakin. Edes oikeutusta omille tunteille. Mutta minun piti muuttaa kauas kotipaikkakunnaltani, ennen kuin vihani pääsi purkautumaan". Sairaalan kirjastossa eräs henkilö antoi Leenan vihalle paljon tilaa. "Kun olin oikein masentunut, hän saattoi kysyä: No, Leena, kenet sinä tänään tahdot hirttää, vai pitäisikö jollekin antaa sähköshokki. Näin raskas iva oikealla hetkellä on erittäin terapeuttista ja auttoi minua nauramaan". "Vihaan välillä vieläkin, tai ainakin tulen vihaiseksi, koska en kestä toisille ihmisille holtittomasti aiheutettua kipua. Minä tiedän, että se sattuu niin".

Hän koki myös voimakasta vihaa Jumalaa kohtaan: "En luota Sinuun... Milloin Sinusta on tullut minulle "se joka ei anna hyvää". Hän kertoo: "Ehdottomasti olen vihannut myös Jumalaa. Koko voimassani uskalsin tunnustaa sen vasta kun toivo kirjan julkaisemisesta oli olemassa. Huomasin äkkiä kuinka katkera olin ollut. Miksi sinä Jumala et estänyt tätä kaikkea, Sarin kuolemaa ja eroa". "Sinä tulet noin vain, teet ensin lapsenryöstön ja sitten miehenryöstön, ja täällä sairaalassa sallit näin paljon kipua". Ja kuitenkin hänestä tuntui siltä kuin Jumala olisi rohkaissut häntä myöntämään vihansa. Hän ei kyennyt kuukausimääriin rukoilemaan, mitä nyt oli syytöksiä esittänyt. Etkö sinä Jumala tee mitään?

Suurimmat vaikeudet hän joutui käymään läpi yksin. Hän purki tuskaansa ajamalla autoa. Autossa hän oli huutanut suoraa huutoa Jumalalle, itkenyt ja puinut nyrkkiä. Lattia ratin ja penkin väissä on kyyneleistä ruostunut: "Tavaton toivoton tuska, riisti sormukset sormesta, kirjoitti viestin: 'Pidä huolta pojasta', ja ajoi minut autolla, toistasataa mittarissa tuntemattomia teitä, törmäyspaikkaa tuhoa kohti, toivo kivun lakkaamisesta, kaasuttimen komentajana, 'vain kuolema katkaisee kivun...' Unohtaisinko sen yön".

Nyt hän toteaa, että nielty viha kasvattaa näivettyneitä ihmisiä, oman tahtonsa kieltäviä ihmisiä, jotka viime vaiheessa vihaavat vain itseään. Rakentava viha on hyvä asia. Vihan ilmaiseminen on luottamusta, ei sitä kenelle tahansa osoiteta. Se on rakkauden kääntöpuoli. Sairaalassa on paljon masennuspotilaita, jotka piilottavat vihansa sairauteen. Kun hän on saattanut kysyä potilailta kenelle olet noin vihainen, on hän kohdannut voimakkaan torjunnan: mene pois. "Mutta kun palaan, niin silloin yleensä tulee: sorry, suutuin sulle, mutta olit oikeassa... anoppi... isä... älä kerro, onhan tämä rippisalaisuus..."

2. Kotimaan päätoimittajana ollessaan Simo Talvitie ajoi pahan kolarin ja on ollut tuskaisesti vammainen lähes 30 vuotta. Hän kirjoittaa kirjassa Miksi minä: "Kärsimys saattaa ruhjoa ihmisen niin hajalle, ettei tuloksena voi olla muuta kuin pohjaton katkeruus ja johonkin näkymättömiin nouseva rajaton viha, jota ei aina osaa, ei uskalla tai edes viitsi kohdistaa Jumalaan, niin hänelle kuin se onkin tarkoitettu" . "On perin inhimillistä ja sanoisinko luonnollista, jos tässä kurimuksessa aivan holtittomasti riepoteltu ihminen, joka jo rippikoulussa on oppinut tuntemaan elävän Jumalan Kaikkivaltiaana Rakkautena, löytää sisimmästään enää vain Häneen kohdistuvaa vihaa" (Jussi Talasniemi - Simo Talvitie, Miksi minä).

3. Maria Kajavan elämäkerrassa kerrotaan tilanteesta Siperiassa. Hän oli tullut eränä iltana kotiin työstä ja tuvassa kaikki oli sekaisin. Vain hänen miehensä veli Sulo oli siellä humalassa. Sulon vanhan äidin kengät olivat ovensuussa. Marian valtasi kauhea epäilys. Ei kai vain Sulo ollut käynyt mummon kimppuun? Kun hän kysyi, hän sai vain vastauksen: "Mie vähä... saikin mennä..." Kirja kertoo: "Marin silmissä musteni. Hän tempasi pöydältä veitsen. "Nyt on mitta täys. Jos sie olet tapant äitin, ni sie mänet itse perrää. Nyt mie en sinnuu ennää rukkoile!" Samassa hän pudotti puukon - mitä hän oli tekemässä? Hän aivankuin tärähti hereille: hän, kristitty ihminen, uhkaamassa veitsellä toista. Millainen hän oli? Hyvä Jumala, taivaallinen Isä, armahda..." (Eeva Mesiäinen, Maria Kajavan pitkä taival).

.4. Eräs uskova perheenäiti kirjoitti yleisönosastossa: "Sain mitä pyysin. Olen vahvasti sitä mieltä, että aviomies voi olla ei-uskovainenkin, jos Jumala ei anna uskovaista miestä. Olen itse aikoinani pyytänyt uskovaista miestä, Jumala kuuli ja sain mitä halusin. Hänen kanssaan on ollut paljon vaikeuksia. Hän on luonteeltaan äkäinen ja pitkävihainen ja riitojen sopiminen ja anteeksipyytäminen illalla ennen nukkumaan menoa on harvinaista. Sukuni hän on haukkunut satoja kertoja, samoin omansa. Myös naapurit ja seurakunnan työntekijät ovat saaneet kuulla kunniansa. Lapset ovat häipyneet eivätkä käy usein, koska eivät kestä jatkuvaa arvostelua. Kodissamme saattaa vallita viikkojen puhumattomuus ja murjotus. Eikö olekin ihanaa olla uskovaisen miehen vaimo, niin kuin nuorena pyysin?" (Nimimerkki, "Paljon kärsinyt").

5. Urho Muroma kirjoitti: "Hän vei minut sellaisiin ahdistuksiin, että viha kuohui sisimmässäni ja kuohui erikoisesti Herraa kohtaan. Voi, miten kauheasti minä vihasinkaan Herraa! Vielä nytkin nuo muistot ihan hirvittävät. Niissä ahdistuksissa opin tuntemaan, mikä minä todellisuudessa olen. Sain fyysisesti elää todeksi Paavalin sanat: 'Lihan mieli on vihollisuutta Jumalaa vastaan' (Room 8:7). Niin se on. 'Vanha ihminen', 'liha', se on täynnä vihaa Jumalaa vastaan, vaikka ei sitä aina huomaa. Se on uskovissakin pelkkää vihaa Jumalaa vastaan. Sillä ei 'vanha luonto' uudestisyntymisessä muutu. Se pysyy ja jää ihan samanlaiseksi, ja siksipä liha aina taisteleekin henkeä vastaan, ja sen teot, jos ne vain pääsevät ilmenemään, ovat uskovaisissakin ihan hirvittävät (Gal 5:19-21). Ja toisinaan ne pääsevät" (Herää Valvomaan, 1952).


8. MITEN KOHTAAN TOISTEN JA OMAN VIHANI?

Varmaankin jokainen meistä on kokenut tavalla tai toiselle ihmisten vihaa itseänsä kohtaan tai ainakin on ollut tuntevinaan sitä. Emme voi elää ihmisten keskellä kohtaamatta itseemme kohdistuvaa toisten ihmisten joka aiheellista tai aiheetonta vihaa. Erityisen tuskallista vihan kohtaaminen on ollut silloin, kun sen aiheuttajina ovat olleet luonteemme heikkoudet, sopimaton käytöksemme, lankeemuksemme ja laiminlyöntimme.

Varsinaisena ongelmanamme tulisi olla kuitenkin oman eikä toisten ihmisten vihan kohtaaminen. Emme ole vastuussa toisten perisyntisyydestä vaan omasta syntisyydestämme. Ainakin itselleni on ollut oman sisimpäni vihan ja sen monien johdannaisten kohtaaminen erittäin vaikea ja raskas kokemus. Se on vuosi vuodelta tullut yhä vaikeammaksi siksi, että olen nähnyt kuinka tavattoman syvällä vihani asuu minussa. Se on aivankuin läpäissyt kaiken minun sisimmässäni. Se on väkevä valta. En pääse vihaani mihinkään pakoon. Se on aina ja kaikessa läsnä. Jos mikä, niin juuri minussa asuva viha on minun voittamaton syntini. On jotenkin kammottavaa kuunnella oman sisimmän aitoa ääntä ja huomata miten se ääni on vihan sekoittamaa. Juuri vihan voittamattomuus on tehnyt minulle ihmisen perisyntisyyden mitä todellisemmaksi. Ilman oman vihani kohtaamista, tuskin olisin nähnyt miten jumalaton olen ja halunnut kauhistuneena koko sydämelläni kuulla ja tarttua kiinni Jumalan sanan lupaukseen siitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (Room 4:5).

Meidän ainoa mahdollisuutemme jatkaa elämässä on usko anteeksiantamukseen. Koska itse olen korjaantumaton ja toiset ovat korjaantumattomia, niin ei kerta kaikkiaan ole muuta mahdollisuutta kuin anteeksiantaminen. Uudelleen ja uudelleen, seitsemänkymmentä kertaa seitsemän on suostuttava antamaan anteeksi, kuten itsekin olen saanut lukemattomia kertoja Herralta anteeksi. On vain pakko opetella sietämään toista ihmistä lähellään. On jatkuvasti opeteltava mahdottoman vaikeaa läksyä: "Kaikki se peittää" ja "kaiken se kestää" (1 Kor 13:7). Jeesuksen antama jokapäiväinen rukous on mitä tarpeellisin: "Mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet".

Kukaan ei pysty antamaan anteeksi ilman muuta. Se ei ole helppoa.

Anteeksiantaminen vaatii pysyvää kamppailua. Kukaan ei ole siinä mestari. Hyvä on myös muistaa vanha ajatus siitä, että jollemme suostu taistelemaan omassa sisimmässämme riehuvaa vihaa ja katkeruutta vastaan, niin silloin vihamme ensimmäinen uhri onkin oma sielumme. Vapaalla vihalla myrkytämme itsemme.

Miten neuvoivatkaan vanhat opettajat: "Ihmisen on opittava hillitsemään vihansa sekä pysymään sydämeltään kärsivällisenä ja hyväntahtoisena erityisesti niitä kohtaan, jotka aiheuttavat hänessä suuttumusta, toisin sanoen vihamiehiään kohtaan" (Tunnustuskirjat). "Toisen ihmisen rakastaminen on sitä, että jatkuvasti annan anteeksi hänelle sen, että hän aiheuttaa minulle vahinkoa, käyttää väkivaltaa ja vääryyttä minua vastaan ja monella tavoin osoittautuu vilpilliseksi" (Tunnustuskirjat).

9. OPI ELÄMÄÄN OIKEIN VIHASI KANSSA

Lainaan Lutheria: "Munkkina ollessani minä olin sitä mieltä, että autuuteni oli mennyttä kalua heti paikalla kun vain tunsin lihallista aistinhimoa, toisin sanoen pahaa viettiä, hekumaa. kiukkua, vihaa, kateutta yms jotakuta veljeä kohtaan. Minä yritin monenmoista. Kävin ripillä joka päivä. Mutta en päässyt puusta pitempään. Lihan himo yhä vain uusiutui. Sen vuoksi en päässyt rauhaan, vaan alati kidutin itseäni näin ajatellen: Teit tämän synnin ja tuon. Olet kateuden ja kärsimättömyyden kahleissa. Turhaan siis olet liittynyt pyhään munkistoon. Mitättömiä ovat kaikki hyvät tekosi. Jos minä silloin olisin ymmärtänyt nämä Paavalin lausumat: Liha himoitsee Henkeä vastaan, nämä ovat nimittäin toisiaan vastaan. En siinä määrin olisi itseäni murehduttanut. Vaan minä olisin ajatellut, niinkuin tätä nykyä ajattelen: Martti, et ole kokonaan vailla syntiä, koska sinulla vielä on liha. Ja siis tunnet sen taistelua, älä silti ole epätoivoinen, vaan taistele, jottet täyttäisi sen himoa. Silloin et ole lain alainen. Muistan kuinka Staupitzin oli tapana sanoa: "Olen varmaankin tuhannen kertaa luvannut Jumalalle tulla paremmaksi. Mutta lupaustani en ole milloinkaan pitänyt. Tästä lähtien en mene lupaamaan tuommoista, koska olen aivan varma siitä, että lupaustani en saa täytetyksi. Ellei Jumala ole minulle leppyinen ja laupias Kristuksen tähden ja ellei hän suo minulle toivomaani onnellista hetkeä silloin, kun minun on muutettava tästä kurjasta elämästä, minä en saata lupauksineni enkä hyvine tekoineni hänen edessään pysyä".

Kristitty ei siis saa jäädä vihan tunteittensa hallitsemaksi ja kuitenkin hän on jatkuvasti syntinen ja paha, ja siksi myös vihan tunteet ovat hänessä - siinä sovittamaton ristiriita.

Opettelemme läpi elämämme Golgatan ristin juurella kohtaamaan ja käsittelemään sekä omia vihantunteitamme että toisten uskovien vastaavia tunteita. Kristuksen armon läsnäolo hoitaa kohti oikeaa asennetta. Siksi meissä olevien vihan voimien ei tarvitse hallita meitä silmittömällä tavalla.

Uskova pyrkii kaikin voimin irti kaikesta pahasta, myös vihasta. "Viha olkoon kaukana teistä" (Ef 4:31). Se on hänelle vierasta, vaikka se onkin piintynyt häneen. Uskovana en voi, en saa ikäänkuin leikkiä vihantunteillani ja näin tehdä syntiä tahallaan uhmaten Jumalan pyhyyttä. Aidossa uskossa säilyy aina Jumalan pyhyyden pelko. Kaikki paha ja synti on kuin tuleen kaatumista. Siitä haluaa heti pois (Miik 7:. Siksi paha ja jatkuvasti synnissä pysymisen aikomus ja täysin vailla katumusta ja tuskaa oleminen tukahduttaa autuuttavan uskon. Emme saa puolustaa vihan syntejämmekään emmekä erehdyksiä emmekä antautua niiden palvelijaksi. Ne on jatkuvasti tuotava valoon ja pyydettävä armoa ja anteeksiantamusta.

On opittava taistelemaan Hengessä lihaa vastaan (Gal 5:17). Jokainen valvova uskova kokee, että hänen lihansa vastustaa Henkeä ja hänen on opittava tottelemaan Henkeä ja ristiinnaulitsemaan lihaansa niin kauan kuin hän elää maailmassa. Hengen totteleminen on Kristukseen tarttumista uskossa ja toivossa sekä rohkaistumista hänen sanastaan. Emme myöskään saa lakata taistelemasta itsessämme asuvaa vihansyntiä ja sen ilmauksia vastaan eikä pyrkimästä niistä vapauteen. Hengen miekka, Jumalan Sana lakina ja evankeliumina on taisteluaseemme.

Joudumme joka tapauksessa jatkuvasti opettelemaan toisten rakastamista. Moneen kertaan kuulemamme Jeesuksen käsky on päivittäin kirjaimellisesti meille aivan upo uusi: "Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne" (Joh 13:34). Se on uusi siksi, ettemme vielä ole sitä oppineet, vaan meidän täytyy lukemaan opettelevan alakoululaisen innolla tarttua siihen. Ja sitä opetellessamme on usein kyynel silmässämme.

Tärkeintä on kuitenkin, että uudelleen ja uudelleen avaudumme Jeesuksen rakkaudelle. Hänen rakkautensa sovittaa ja peittää kaiken - myös minun ja läheisten uskovien pysyvästi ja lopullisesti turmeltuneen sisimmän ja sen, ettemme tule toimeen koskaan täällä alhaalla toistemme kanssa. Jota Jeesus saa rakastaa, se oppii kenties vähitellen rakastamaan myös toisia. Jeesuksen läheisyyden lämpö sulattaa jotain sydämemme roudasta, joka muodostui, kun petyimme toisiin ihmisiin kenties jo varhaislapsuudessa ja myöhemmin vielä moneen kertaan uskoviinkin. Jeesuksen rakkauden rohkaisemina saamme jälleen opetella avoimuutta suhteessa toisiimme ja kenties jaksamme myös palvella toinen toistamme ja ehkä kaikkein vastenmielisintäkin lähimmäistämme. Vasta kirkkaudessa vallitsee täydellinen rakkaus ja sopusointu. Siihen asti olemme kärsivällisiä toisiamme kohtaan.

"Ihminen - älä ihmiseen liikaa luota ettet eksyisi. Älä tomulta paljoa vuota ettet pettyisi. Pane toivosi suurempaan. Luota Jumalaan. Jumala - rakkauden läksy on mahdoton. Kuka voi sen oppia, kuka voi todella rakastaa, kun ihmiset ovat ilkeitä ja itse olen kuin piru? Kristus - Sinun rakkautesi on täydellinen. Ole minulle vieläkin Vapahtaja, jumalattoman ainoa toivo. Puhdista. Pyhä Henki - vuoda sisimpääni öljyn tavoin etten ruostuisi rakkaudettomuuteni. Muuten olen kuin piru" (Erkki Leminen).

Lopputulos:

- tunnista ja tunnusta vihasi, älä salaa sitä itseltäsi äläkä Jumalalta

- ratkaisevan tärkeää on annanko vallan vihalleni vain pyrinkö hallitsemaan sitä Jumalan sanalla

- koeta purkaa vihasi työhön ja palveluun

- suostuu taistelemaan Hengen avulla vihaasi vastaan, älä anna sille periksi

- myönnä, että vihantunteesi on yksi synti monien muiden syntien ohella ja syntiä vastaan on Jeesuksen veri

- kohtaa vihasi Golgatalla ja kuuntele Jeesuksen pyyntöä: Isä, anna heille anteeksi...

- huomaa kuinka keskeinen on Jeesuksen opettama rukous: "Niin kuin mekin annamme anteeksi, niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet

http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/teemat2j.htm

Lapsen hylkäämisen ja kaltoinkohtelun seurauksista


Perheenlisäys  on  jännittävä  tapahtuma.  Jokainen  lapsi  tuo  mukanaan  uudet  ilot  ja  uudet  vaivat.
Ihmislapsen  täydellinen  riippuvuus  hoitajistaan  on  vakava  paikka.  Jo  kohdussa  lapsi  tietää,  onko    hän
toivottu ja rakastettu. Vanhemmalle taas lapsen riippuvuus ja tarvitsevuus voi olla paniikin paikka, jos ei
itse ole lapsena tarpeineen tullut hyväksytyksi. Oma avuttomuus ja lapsen käytös voivat herättää vihaa,
jota ei osaa käsitellä.

Viha  on  luonnollinen  tunne,  josta  ei  tarvitse  tuntea  syyllisyyttä.  Sen  sijaan  on  tiedostettava,  mitä
vihallaan  tekee.  Tämän  kirjoituksen  ei  ole  tarkoitus  syyllistää,  vaan  auttaa  havaitsemaan  sekä  oman
elämän kipukohdat että näkemään, miten lapsi kokee vanhemman tiedostamattoman vihan.
Vanhemman epäsuorat vihanilmaisut:

1. Kohtuuttomat rangaistukset
2. Hellyyden kieltäminen
3. Raivonpurkaukset
4. Lapsen alistaminen
5. Lapsen hylkääminen
Vihan lapsen selviytymiskeinot:
1. Huomaamaton alistuja, kiltteys, näkymättömyys
2. Väkivaltaisuus
3. Rakkauden rooli (pappi, lääkäri ym.)


LAPSEN HYLKÄÄMINEN

 Lapsen  hylkääminen  ei  rajoitu  lapsen  karkottamiseen  luotaan  fyysisesti.  Lapsi  tarvitsee  turvaa  ja
hoivaa.  Mitä  pienempi  lapsi,  sitä  tärkeämpää  on  jaksaa  vastata  lapsen  viesteihin,  olivat  tarpeet  sitten
henkisiä  (rakkaudenosoitukset,  yhteys  lapseen)  tai  fyysisiä  (hoiva).  Tarpeissaan  (halu  on  eri  asia)
kohdattu lapsi saa vahvan perusturvallisuuden, jonka varassa menestyy aikuisena.

Vanhemman emotionaalinen hylkääminen nostaa lapsessa aina vihareaktion: mitä pienempi lapsi, sitä
selkeämpi  reaktio.  Ulkopuolisuuden  tunne  johtuu  perusturvallisuuden  loukkauksesta,  hylkäämisestä.
Hylkääminen aiheuttaa lapselle myös harhailevan identiteetin. Lapsi tuntee syyllisyyttä siitä, että häntä ei
rakasteta. Tämä aiheuttaa lapsessa pelkoa, vihaa ja häpeää.

 Myös  sisäsyntyisen  (sairaan)  syyllisyyden  taustalla  on  hylkäämiskokemus.  Siitä  aiheutuu  vihaa,
pelkoa, vihan kääntämistä itseen (masennus) ja jäämistä itsensä ulkopuolelle eli minuuden hukkaamista.
Väärä syyllisyys estää myös oikean syyllisyyden kokemisen. Totuus vapauttaa väärästä syyllisyydestä ja
sen seurauksista.

 Turvattomaksi  jäänyt  lapsi  kasvaa  alituiseen  katastrofinpelkoon.  Siitä  seuraa  kuolemantoive.  Riski
itsemurhan tekemiseen tai vaarasta piittaamattomaan käytökseen on suuri.

   Torjunnasta    voi    seurata    seksuaalisen    identiteetin    hämärtyminen,    irtosuhteita,    kostonhalua,
alkoholismia, itsetuhoisuutta ym. Myös uupumus kertoo torjutuista traumoista.

LAPSEN ALISTAMINEN

Torjuva, etäinen, heikko ja väkivaltainen isä puolustaa sisäistä lastaan hyökkäämällä. Lapsi menettää
uskon omiin mahdollisuuksiinsa ja joutuu ulkopuolisuuden tunteen valtaan.

Vihan alla eläminen voi johtaa alistumiseen, jossa ihminen pyrkii ansaitsemaan rakkautta ja on toisten
hyväksynnästä riippuvainen. Toinen tapa reagoida on uhma, joka johtaa alituiseen protestointiin.

Pelokkuuden syynä  on  loukattu  olemassaolonoikeus.  Arvaamattoman  ja  väkivaltaisen  vanhemman
lapsesta  tulee  aikuisena  jännittäjä,  stressiherkkä  ja  varuillaan  oleva.  Lasta,  jota  ei  ole  toivotettu
tervetulleeksi elämään, vaivaa ajelehtiminen ja elämänpelko.

 Vähättelevät,  tallaavat  ja  omistavat  vanhemmat  tuhoavat  lapsen  kyvyn  kunnioittaa  itseään  ja  vievät
kyvyn   rakastaa   eli   hyväksyä   toinen   ihminen   ehdoitta.   Rakkaus-   ja   turvallisuusvaje   aiheuttavat
sitoutumisen pelkoa
.

Vihan lapsi osaa vain vihata, mutta saattaa ottaa rakkauden roolin (esim. papin tai lääkärin) häpeän ja
pelon naamioksi.

PERSOONAN VAURIOT

 Kun  aitojen  tunteiden  tunteminen  ja  näyttäminen  on  lapselta  kielletty,  tilalle  tulevatvaletunteet: surun
korvaa itsesääli ja terve viha vääristyy katkeruudeksi.

 Persoonaan  kohdistuvat  loukkaukset  kieltävät  lapselta  oikeuden  olla  oma  itsensä,
 josta  seuraa virheellinen  ja  vajaa  identiteetti. Oma  ulkomuoto  ei  kelpaa,  jos  naiseuteen
 on  kohdistettu  loukkauksia. Tämä  vaikuttaa  kielteisesti  aikuisena  seksuaalisuuteen  (kylmyys,
 haluttomuus).  Identiteetti  ja  terve sukupuolisuus voivat olla hukassa.

Kun ihminen on kelpaavuudestaan epävarma, hän tuntee tyhjyyttä, turvattomuutta ja olemattomuutta.
Tästä    aiheutuva    perussuru vaikeuttaa    rakkauden    ja    läheisyyden    kokemista.
Tästä    seuraa kaaoksenpelko,    psykoosi    (todellisuudentajun    menetys),    eristäytyminen, kokemus    kosmisesta
kylmyydestä,  kauhu  ja  raivo.  Pakoreaktiona  tulee  mm.  päihteiden  väärinkäyttöä,  pelkoa  ottaa  toisiin ihmisiin yhteyttä ym.

Kärsimättömyys johtuu kannustuksen puutteesta, lapselle asetetuista liiallisista vaatimuksista ja niiden
seurauksena tulevasta huonosta itsetunnosta.

Kateus on vaatimusta saada sitä mitä on itse jäänyt paitsi. Ylpeys ja suuruuskuvitelmat (grandiositeetti)
toimivat itsetunnon korvikkeina.

Itsekeskeisyys johtuu turvattomasta lapsuudesta.

  Unohdetut   lapset,   eli   ne   jotka   on   hylätty   kasvamaan   itsekseen,   ovat loputtomia   etsijöitä   ja
huomionhakuisia
.

Sosiaalinen kömpelyys. Eristetty ja vahingoitettu lapsi kasvaa oppimatta sosiaalisia taitoja. Ilman niitä
on vaikea selviytyä elämästä.

Anne Lagerstedt
Lähde: Terapeutti Seppo Jokisen kirjat. Kust. Päivä Oy

(Väärin)käsityksiä kurittamisesta

1. ”Olen saanut lapsena selkääni, eikä siitä jäänyt traumoja. Minusta tuli
hyvä ihminen.”Monet   ovat   selviytyneet   kurituksesta   huolimatta   kunniallisiksi   kansalaisiksi.   Tutkimukset   kuitenkin
osoittavat,  että  vankeusrangaistukseen  tuomituilla  on  usein  taustallaan  väkivaltainen  lapsuus.  Sekä
käyttäjät että uhrit ovat aikanaan kokeneet kotona käytetyn väkivallan kuritukseksi.

2. ”Lapsi ei tottele, jos häntä ei kuriteta.”
Lapset  haluavat  yleensä  miellyttää  vanhempiaan.  Pienen  lapsen  rajoittaminen  on  mahdollista  aikuisen
ylivoimalla, jos hän ei muuten tottele. Väkivallan välttämisessä on usein kyse vanhemman itsehillinnästä
ja  viitseliäisyydestä  kärsivällisesti  opastaa  lasta.  Lasten  impulsiivisuus  taas  edellyttää  vanhemmilta
valvontaa. Väkivallan käyttö on kielletty.

3. ”Lasta ei saa tietenkään pahoinpidellä, mutta kohtuullinen kuritus on
välttämätöntä.”

Rikoslain  pahoinpitelyä  koskevat  pykälät  (rl  21.  luku  5  §,  6  §  ja  7  §)  eivät  jätä  vanhemmille  oikeutta
käyttää  minkäänlaista  väkivaltaa  lapsiaan  kohtaan.  Rangaistavaa  on  tahallinen  kivun  tai  vamman
aiheuttaminen.   Väkivallan   käyttö   ei   muutu   hyväksyttäväksi   sillä,   että   sen   käyttäjä   nimittää   sitä
kuritukseksi. Laki lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta kieltää ruumiillisen kurituksen.

4. ”Pakkohan lasta on kurittaa jos se muuten juoksee vaikka autotielle.”
Väitteeseen  kytkeytyy  ruumiilliseen  kuritukseen  ilmeisesti  usein  johtava  väärinkäsitys.  Luullaan,  että
kypsymättömyydestä  johtuva  impulsiivinen  käyttäytyminen  tulisi  poistaa  lapsesta  väkivallalla  ja  sillä
pelottelulla.   Se   on   kuitenkin   epäoikeudenmukaista   ja   raakaa.   Pikkulapsi   ei   voi   mitään   sille,   on
impulsiivinen  eikä  hahmota  ympäristön  vaaroja.  Tätä  varten  lasta  on  ohjattava,  opastettava  ja  ennen
kaikkea   valvottava.   Kypsyminen   ja   harkintakyky   kehittyvät   nopeammin,   jos   lasta   opastetaan
ystävällisesti. Pelon ilmapiirissä kasvaminen hidastaa oppimista.

5. ”Lapsi ei opi erottamaan hyvää ja pahaa, jos sitä ei hänelle kurittamalla opeteta.”
Argumentti   on   täysin   virheellinen,   sillä   valtaosa   tavallisista,   moraalisesti   vastuuntuntoisista   ja
lainkuuliaisista    kansalaisista    on    onnekseen    välttynyt    ruumiilliselta    kuritukselta.    Sen    sijaan
vankilatutkimukset ovat osoittaneet, että monien erilaisista rikoksista tuomittujen kasvuympäristö on ollut
väkivaltainen. Kuritus on ollut usein olennainen osa lapsuuden väkivaltaa.

6. ”Vapaa kasvatus” johtaa siihen, että lapsista tulee ”mummojen potkijoita.”
Tämä  usein  toistuva  väite  sekoittaa  toisiinsa  monenlaisia  asioita.  ”Vapaa  kasvatus”  -termi  viittaa
piittaamattomaan   kasvatuksen   irvikuvaan,   jossa   aikuiset   ovat   luovuttaneet   kaiken   vallan   lapsille.
Nykyään  termillä  viitataan  tässä  yhteydessä  harhaanjohtavasti  yksinkertaisesti  piittaamattomuuteen.
Termi   tuli   käyttöön   1960-luvun   keskustelussa   englantilaisesta   Summerhill-koulusta.   Tuolloisessa
kontekstissa    kyse    oli    pyrkimyksestä    irti    autoritaarisesta    sanelusta    kohti    keskustelevampaa
kasvatusotetta   ja   pyrkimystä   saada   lapset   omaksumaan   vastuuta   itse.   Väkivallaton   kasvatus   ei
tietenkään  mitenkään  ole  ristiriidassa  vastuuntuntoisen  ja  muut  huomioon  ottavan  kasvatuksen  ja
käytöksen kanssa. Kurituksesta vapaa kasvatus on rajojen asettamista ja välittämistä ilman väkivaltaa.


7. ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä
jo varhain.”
Uskonto   on   muokannut   voimakkaasti   suomalaisten   moraalikäsityksiä.   Vaikka   uskonnon   osuus
suomalaisten elämässä on vähentynyt, ei sen vaikutus ole vähäinen nykyäänkään. Jotkut uskonnon opit
elävät  voimakkaina  yleisissä  uskomuksissa  ja  sanonnoissa.***  Eikö  olisi  jo  aika  unohtaa  tämäkin
väkivaltaa  ihannoiva  sanonta  ja  keskittyä  Raamatun  syvimpään  viestiin:  lähimmäisenrakkauteen?  ”
Tehkää toisille niin kuin haluaisitte itsellenne tehtävän” sopii paljon paremmin kasvatukseen.

8. ”On parempi että vanhemmat rakastavat ja kurittavat lasta kuin että hejättäisivät hänet heitteille.
”Tässä  rinnastuksessa  on  tarkoitushakuisesti  mainittu  vain  kaksi  huonoa  vaihtoehtoa.
 Mahdollisia kasvatustapoja  on  muitakin:  esimerkiksi  se  että  vanhemmat  rakastavat
 ja  huolehtivat  lapsestaan  ilman väkivaltaa.

Lastensuojelun keskusliitto / Älä lyö lasta
www.alalyolasta.fi/
NNKY-liiton Väkivallattomien viikkojen aineisto,
esitteen ulkoasu: Diana Hakasaari/Pohjanmaa-hanke
_
_________
***
Esimerkin Sananlaskussa 13:24 tarkempi käännös hepreankielestä olisi valtikka eikä vitsa.
Kurituskaan ei tarkoita väkivaltaa, vaan ohjausta. Sanalaskun alkuperäisenä ajatuksena on, että
vanhemman on käytettävä arvovaltaansa (valtikka) lastaan kohtaan opettamalla ja ohjaamalla
http://www.epshp.fi/files/5340/Lapsen_hylkaamisen_ja_kaltoinkohtelun_seurauksia.pdf
häntä. Toim. huo