Mielenterveys ja identiteetti

TOTUUS ON "TUOLLA ULKONA" Onko Kaikkivaltias myös lähellä ihmistä?VALIKKO
KATEGORIA: PSYKOLOGIA: MIELENTERVEYS JA IDENTITEETTI

Mielenterveys ja identiteetti

26.12.2016
Tutkimus osoittaa, että mielenterveysongelmat, erityisesti ahdistuneisuus, ovat yleistyneet nykynuorisolla. Seitsemässäkymmenessä vuodessa yliopisto-opiskelijoiden mielenterveysongelmat kasvoivat 85%. Vuonna 2006 masennus oli suurin ongelma, mutta vuonna 2010 ahdistuneisuus ohitti masennuksen. (Feldman, s. 552) Kuinka voimme parantaa sisäisen elämämme laatua ja ulkoisia käyttäytymisongelmiamme? Vastaus löytyy ihmisen identiteetistä. Sekä identiteetti että mielenterveys ovat, ehkä ennen kaikkea, psykologisia käsitteitä. Toisaalta, onko Raamatulla, tuolla vanhalla kirjalla, jotakin sanottavaa ongelmiimme ihmisinä?

Psykologit itse määrittelevät psykologian, lyhyesti sanottuna: ”tieteellinen tutkimus käyttäytymisestä ja mielen prosesseista” (Feldman, s. 5). Ihanteellisesti psykologit pyrkivät parantamaan ihmisten elämää, vaikkakin psykologien keskuudessa on eri lähestymistapoja ja ”koulukuntia” avun ja terapian suhteen sekä yleensä että eri tilanteissa. Elämää voi parantaa joko sisäisesti tai ulkoisesti; ja myös psykologit ovat asiasta samaa mieltä, vaikkakin heidän keskuudessaan on joskus kiistaa siitä lähteekö parannus ja kasvu puuttumalla ulkoiseen käyttäytymiseen (behaviorismi), sisäisiin mielen prosesseihin (kognitiivinen lähestymistapa) vai alitajuntaan (psykoanalyyttinen teoria).

Sisäisen elämänlaadun parantamista voidaan kutsua kasvamiseksi; ja kasvaminen on oppimista. Myös koulujen ja yliopistojen tarkoitus on alkujaan ollut kasvaminen tiettyyn suuntaan, tietyn aatemaailman perustalla (ja, itse asiassa, nykyään niillä on sama tarkoitus), toisin sanoen, persoonan ja luonteen kasvaminen yhteisössä. The Concise Oxford Dictionary määrittelee opetuksen/kasvatuksen/koulutuksen/sivistyksen (education) seuraavasti: ”… systemaattinen opettaminen; … luonteen tai mentaalisten voimien kehittäminen.” (s. 330). Jotkut puolestaan käyttävät elämästä oppimisesta ja kasvamisesta nimityksiä ”sisäistäminen” tai ”löytäminen”. On myös mahdollista, että ihminen kasvaa huonompaan päin eli rappeutuu moraalisesti; mutta, moraali määritellään eri tavoin, niin kuin tässä artikkelissa tullaan huomaamaan.

On olemassa erilaisia motivaatioita oppia ja kasvaa (parempaan tai huonompaan päin). Psykologia määrittelee ainakin seitsemän erilaista motivaation ”synnyttäjää”: (1) vaistot; (2) vietti/tarmo kehon tasapainon (homeostaasin) säilyttämiseksi; (3) kiihotus/kaipuu jännitykseen; (4) tiedon jano/älylliset odotukset; (5) vallan tarve; (6) tarve saavutuksiin; (7) Abraham Maslow:n tarpeiden hierarkia. Abraham Maslow:n tarpeiden hierarkiassa on viisi tasoa, alimmasta korkeimpaan: (1) fysiologiset tarpeet (nälkä, jano, nukkuminen, seksi); (2) turvallisuuden tarve (turvallinen ympäristö); (3) läheisyyden, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve; (4) itsearvostus; (5) itsensä toteuttaminen. (Feldman, s. 317-342; 334-335)

Niin kuin on havaittavissa, edelliset ”motivaattorit” perustuvat ihmisen luontaisille tarpeille, joissa ”korkeimman” tason voi löytää Maslow:n tarpeiden hierarkia pyramidin huipulta itsensä toteuttamisesta. Abraham Maslow oli humanisti. Humanismiin yhdistetään usein ns. fenomenologia, joka on periaatteessa sama asia kuin eksistentialismi. Näiden aatesuuntausten, tai itse asiassa koko modernin ja postmodernin filosofian perustan, isä oli jesuiitta, filosofi Rene Descartes (1596-1650). Descartes mainitaan myös psykologian oppikirjassa yhdeksi psykologian uranuurtajista (Feldman, s. 14,16). Rene Descartes kirjoitti, että ihmisen sisäinen intuitio antaa totuuden, ei Raamattu (Gulley, s. 16). Tähän humanismi perustuu, vaikka nykyaikainen humanismi onkin saanut erilaisia muotoja.

Maailmanhistorian filosofisen kehityksen ohella myös psykologia on ollut mukana dialektisessa historian kasvuprosessissa. (Lue humanismin kehittymisestä sekä Hegelin dialektiikasta, joka on historian kehityksen malli, artikkelista: Filosofioiden vaikuus nykyiseen kristinuskoon ja maailmaan) Aluksi Strukturalismi keskittyi mielen prosesseihin, jota vastaan nousi Funktionalismi joka keskittyi käyttäytymiseen. Pääosin ulkoiseen käyttäytymiseen perehtymisen antiteesiksi syntyi Freudin Psykoanalyyttinen teoria, jota vastaan puolestaan kehittyi Behaviorismi. Viimeisenä nousi Humanismi, joka ei usko Behaviorismin determinismiin (jonka mukaan ihmisen käyttäytymisen tuottaa pääasiassa hänen tahdonhallintansa ulkopuolella olevat tekijät [Feldman, s. 23]) ja toi ”uuden” tavan hallita sisäisiä, alitajuisia impulsseja joita Psykoanalyyttinen lähestymistapa pyrkii kaivamaan esiin mielen syövereistä.

Psykologia on kulkenut pitkän matkan. Mikäli ei oteta huomioon raamatullista historiaa (Raamattua), johon sisältyy paljon psykologisia aiheita ja käsityksiä, psykologian juuret ulottuvat ainakin Antiikin Kreikkaan, jossa Aristoteles sanoi psykologian olevan ”sielun tutkimista” (Stanford Encyclopedia of Philosophy, Aristotle’s Philosophy). Psykologia tulee sanoista ”psykhee” ja ”logos”. Psykhee tarkoittaa sielua, mieltä, ”sisäistä liekkiä” (Eros and the Mystery of the Inner Process) tai ”elinvoimaista periaatetta” (Stanford Encyclopedia of Philosophy, Galen); ja logos tarkoittaa tutkimusta. Monet psykologit sanovat itse psykologian olevan ihmisen potentiaalin havainnoimista ja löytämistä tästä ”sielusta”, vaikka voivatkin käyttää siitä erilaisia ilmaisuja ja käsitteitä. Niin kuin tässä kirjoitelmassa tullaan esittämään, nykyinen valtavirtapsykologia ja uskonnollinen humanismi eivät pohjaudu Raamattuun, vaan palaavat usein ihmisestä itsestään nouseviin intuitioihin ja voimiin.

Niin kuin on todettu, juuriltaan humanismi ei ole sekulaari lähestymistapa. Se perustuu katolilaisuuteen, joka uskoo että ihmisessä on tämä sisäinen hyvyys ja ”ikuisuuden siemen” (Catechism of the Catholic Church, Article 1. Man: The Image of God; II. Ways of Coming to Know God, 33). Täten myös humanismi, johon Maslow:n ”pyramidi” perustuu, uskoo hyvyyden olevan synnynnäisesti ihmisessä itsessään. Humanismi onkin palannut, ainakin maailmanlaajuisena ajatteluna jos ei psykologian suuntauksena, uskonnollisille juurilleen juuri jesuiitan, Pierre Teilhard de Chardinin, humanismin kautta. Nykyinen valtavirtateologiakin, ollen suurimmalta osin jesuiittojen vaikuttamaa, yhdistää humanismia ja kristinuskoa.

Toinen humanismin tukipilari on opetus, että jokaiselle ihmiselle on annettu potentiaali ja tarvittavat valmiudet sisäisten impulssien voittamiseen ja ”pelastukseen”, joka on itsensä toteuttaminen merkittävällä tavalla (jolloin on löytänyt päämäärän ja merkityksen elämäänsä ja tuntee itsensä yksilönä yhteisössä), ja potentiaalin löytäminen vapaasta tahdosta ja ihmisen sisimmästä. Katolinen kirkko uskoo täsmälleen samalla tavalla; se opettaa, että ihmisen sisimmässä oleva hyvyys on ns. luonnollinen laki, ja ”vapaan tahtonsa kautta hän (ihminen) on kykeneväinen ohjaamaan itseään kohti todellista hyvää itseään.” (Catechism of the Catholic Church, Article 1. Man: The Image of God, 1704)

Nämä kaksi seikkaa, persoonallisuuden ja sen terveyden määrittely yhteisöllisestä näkökulmasta, sekä yksilöllinen (mutta silti kaikille yhteinen) ”ihmisyyden sisäinen valo” (tai se ”sisäinen liekki”) koostavat nykyaikaisen opetuksen paremman yhteiskunnan ja ihmisyyden saavuttamiseksi. Ensinnäkin, psykologian tarkoitus on johdattaa ihmiskuntaa toimimaan paremmin myös sosiaalisesti. Tietenkin on olemassa jo erikseen sosiaalipsykologian ala, mutta psykologia myös yleisesti pyrkii tähän. Esim. psykologian oppikirja määrittelee persoonalliisuushäiriöt sosiaalisina häiriöinä seuraavasti:

”[Persoonallisuushäiriö on] häiriö, jonka luonteenpiirteitä ovat joukko taipumattomia, sopeutumattomia käyttäytymismalleja jotka estävät yksilöä toimimasta soveliaasti yhteiskunnassa” (Feldman, s. 545). Toiseksi, niin kuin mainittiin, postmodernin ajattelun pohjalla on uskonnollisen humanismin ”sisäinen valo”, jonka ympärille postmodernin sivistyksen valtavirta pyrkii rakentamaan sosiaalista ja kollektiivista ihmiskunnan omatuntoa. Pykologian oppikirjassa jaotellaan ihmisluonto hyvään ja pahaan puoleen (Feldman, s. 627), joka on katolinen jaottelu (Cathechism of the Catholic Church, Article 1. Man: The Image of God, 1707). Tämän vuoksi psykologia on kuin filosofian ”oikea käsi”, ja ne yhdessä saavat voimansa ihmiskunnan massa-ajattelun sisimmästä, samaan aikaan kun ovat sen lähteitä. Onkin mielenkiintoista, että humanismi on psykologian historian viimeinen pääsuuntaus (tähän saakka), joka syntyi Toisen maailmansodan jälkeen.

Psykologia ei tietenkään ole itsessään paha asia, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä käytetään. Psykologinen apu voi olla tehokasta. Esim. behavioristisen käyttäytymisterapian on todettu auttavan hyvin ahdistuneisuushäiriöiden, fobioiden ja pakko-oireiden hoitamisessa (Feldman, s. 567). Kognitiivisen käyttäytymisterapian on tutkittu olevan ainoa terapian muoto, joka auttaa masennukseen paremmin kuin mikään placebo-pilleri (Nedley). Kuitenkin, vaikka jotkin psykoterapian muodot pyrkivät menemään ongelmien juureen, eivät ne ilman Jumalan sanaa pysty menemään ihmisyyden syvimpään juureen.

Nykyinen humanistispsykologinen teologia tai uskonnollishumanistinen psykologia kyllä pyrkii menemään ongelman juureen, mutta, ikävä kyllä, se menee vain näennäisesti ongelman juureen käyttäen kristillisiä termejä ja juurikseen se on usein valinnut katolilaisen ajattelun. Se ei muuta kristinuskon ja Raamatun termejä, vaan pyrkii antamaan niille uudet merkitykset. Niinpä tämän ajattelun mukaan esim. ”pelastusta” tai ”lunastusta” voidaan kutsua ”ihmiseksi kasvamiseksi” tai ”ihmiseksi tulemiseksi” tai ”elämän lahjaksi”, ”elämän havaitsemiseksi” tai vain ”elämäksi”. Jälleen, on hyvä asia mikäli raamatullisia käsitteitä pyritään selittämään nykyihmisille hänen ajattelumaailmansa mukaisesti, johdatellen Raamatun totuuksiin, mutta ongelma muodostuu silloin jos noiden käsitteiden sisältöä ryhdytään muuttamaan.

Esimerkiksi, käsitteistöä muutetaan kun opetetaan että koska meidät on luotu Jumalan kuvaksi, meille jokaiselle on annettu tarvittavat valmiudet elämää varten (luomisessa ja / tai syntymässä); ja jokaiselle ihmiselle on annettu valmis identiteetti Jumalan lapsena luomisen perusteella, ja sen havaitseminen on prosessi jossa olemme. Ensikuulemalta tämä kuulostaa oikein hyvältä. Mutta, alempana tullaan selittämään miksi tällaiset ajatukset voivat olla ongelmallisia.

Uskonnollinen humanismi pyrkii lähes aina korostamaan yhteistä hyvää, hyväntekeväisyyttä ja yhteyttä yhteisössä, johon ensimmäiseksi ohjataan uusia ihmisiä. Kerrotaan joko suoraan tai kiertoilmaisujen kautta että pelastus tarkoittaa Jumalan lapsen identiteetin löytämistä yhteisöstä. Lisäksi ymmärretään, että ihmisen luonnollinen, moraalinen ja jumalanlapseudellinen identiteetti ovat yhtä, sillä ne kaikki löydetään yhtäaikaa tai samalla tavalla vuorovaikutuksesta toisten ihmisten kanssa (esim. seurakunnassa). Vielä väitetään, että Jumala on antanut ainoastaan luomisen perusteella tehtävän jokaiselle ihmiselle tässä maailmassa (jonka myös voi löytää yhteisöstä). Niin kuin edellä on jo selitetty, nämä opetukset perustuvat katolilaiseen ajatteluun. Alempana kerrotaan, mitä Raamattu sanoo asiasta.

Kysymys on siis ihmisen identiteetistä. Mikä se on? Mistä se löytyy? Onko se vakaa? Kuinka se muuttuu, vai muuttuuko se?  Niin kuin artikkelin alussa kerrottiin, vastaus yhteen psykologian merkittävimmistä haasteista: ”kuinka voimme kasvaa ihmisinä ja parantaa elämäämme?” löytyy identiteetistä. Kuinka voimme esim. päästä eroon huonoista tavoista ja asenteista? Löytääksemme vastauksen, on tutkittava ihmisen luonnetta eli persoonallisuutta. ”Persoona” sana tulee latinasta, ja se tarkoittaa ”naamiota”, jonka merkitys tulee Antiikin kreikan teatterista, jossa näyttelijät pitivät erilaisia naamioita.

Naamion tarkoitus ei ollut peittää vaan ilmentää hahmon luonnetta. Persoonallisuus siis tarkoittaa yksilöllistä luonnetta, joka koostuu erilaisista luonteenpiirteistä, tavoista, asenteista jne. Tämän perusteella voimme todeta, että yksilöllinen identiteettimme on sama asia kuin persoonallisuutemme. Myös Raamattu tukee ajatusta, että ihmisellä on yksilöllinen persoonallisuus ja identiteetti, jota käsittelemme alempana. Behaviorismin ja Psykoanalyyttisen teorian lisäksi, myös humanismi/fenomenologia tuovat näkökulmia persoonallisuuteen. Fenomenologia uskoo, että todellisuus (ja totuus filosofiassa) on yhtä kuin kuinka yksilö kokee todellisuuden. Fenomenologian juuret ovat katolilaisuudessa ja Descartesin ajattelussa (ja mm. Hegelin ja Kantin filosofioissa)..

Nyt saavumme asian ytimeen. Kysymys siis on: miksi uskonnollisen humanismin käsitteet identiteetistä ovat ongelmallisia? Yksi syy on se, että tämä ajattelu sekottaa Jumalan uudestisynnyttämän lapsen identiteetin ja luonnollisen identiteetin. Se ei erittele sitä elintärkeää eroa vanhurskautetun ja ei-uskovan identiteettien välillä. Ennen kaikkea se sekottaa vanhurskautuksen ja pyhityksen, ja väittää että kaikissa ihmisissä on jo lähtökohdat pelastumiselle luomisen kautta. On ongelmallista sanoa, että ihminen kasvaa ihmiseksi aikuisiällä jos samalla sekottaa uudestisyntymättömän, maallisen ihmisen identiteetin ja uudesti syntyneen Jumalan ihmisen identiteetin, sillä ennen kaikkea ihmiseksi kasvetaan lapsuusiän kehityksessä ja Jumalan lapseksi ja ihmiseksi kasvetaan kääntymyksen jälkeen.

Elämä, kyllä, on lahja, mutta pelastus ei määrity vielä luomisen, eli maallisen, perusteella, sillä raamatullinen historia kertoo syntiinlankeemuksesta, joka tuli väliin. Tämän vuoksi tuo potentiaali pelastukseen ei löydy ihmisestä itsestään, eikä edes ole ihmisellä, luomisen perusteella, vaan Jeesus on tuonut sen ristinkuoleman kautta (pelastus on tarjolla jokaiselle ihmiselle). ”Hänessä (Kristuksessa) meillä on lunastus, Hänen verensä kautta, ja syntien anteeksisaaminen.” (Kol. 1:14 KJV) Jumala vanhurskauttaa (katsoo laillisesti pelastetuksi) ihmisen vain silloin kun hän pyytää syntejään anteeksi suoraan Jumalalta ja hyväksyy Jeesuksen uhrin syntiensä sovitukseksi (Hepr. 10:19-21). Jumala ei katso mihinkään mitä on ihmisessä julistaessaan tämän vanhurskaaksi, vaan Jumala katsoo Jeesuksen uhriin (Room. 5:6-10).

Niin ihminen syntyy uudesti (Joh. 3:1-21) ja saa uuden identiteetin (2. Kor. 5:17). Paavali kirjoitti kääntyneille kristityille: ”… te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä.”

(Ef. 2:12-13) Ihmisen yksilöllinen ja henkilökohtainen potentiaali pelastukseen, se kun ihminen vastaa Pyhän Hengen vaikutuksesta tuohon Jumalan suorittamaan vanhurskautukseen (uskosta vanhurskautuminen) ja ryhtyy tekemään yhteistyötä Jumalan kanssa (pyhitys), ovat seurausta Jeesuksen uhrin laillisesta hyväksilukemisesta yksilön kohdalla Taivaan pyhäkössä. Hyvä esimerkki on Abraham; hänet luettiin vanhurskaaksi vasta sen jälkeen kun hän uskoi tulevaan lunastajaan (Room. 4:21-22), ja vasta sen jälkeen hänet ympärileikattiin (joka on symboli uudistetusta sydämestä) (1. Moos. 15 – 17; katso myös Gal. 4:21-31).

Toki lapsi on Jeesuksen ristinveren sovituksen hyväksyneiden ja vastaanottaneiden vanhempiensa uskon kautta pelastuva niin pitkään kuin lapsi ei itse osaa tehdä valintaa hyvän ja pahan välillä (1. Kor. 7:14), mutta kasvettuaan aikuiseksi hänen on tehtävä oma valinta, jonka jälkeen vasta hänet voidaan liittää seurakuntaan. Ja toki persoonallisuus voi muovautua vanhemmallakin iällä, mutta se ei vanhurskauta ihmistä.

Miksi meidän sitten tarvitsee tietää tämä kaikki uskonnollinen käsitteistö ja sen raamatullinen sisältö? Kuinka se auttaa meitä? Kysymyksessä ovat ihmiselämän tärkeimmät asiat. Raamatun sanoma on ainutlaatuinen, koska se johtaa henkilökohtaiseen suhteeseen elävän Jumalan, ainoan Pelastajan, Jeesuksen Kristuksen, kanssa, Pelastajan joka pelastaa synnistä, pahuudesta ja kuolemasta; sitä kautta, se tuo myös terveen pohjan kasvulle Jumalan lapsena, joka pitää sisällään myös mielenterveyden.

Niin kuin jo sanottiin, on selvää että psykologia ei ole itsessään paha asia. Raamatussa on myös psykologinen puoli. Jumala ymmärtää ihmistä ja tuntee tämän mielenliikkeet läpikotaisin. Raamattu tuo lohdutusta ihmisenä olemiseen, ja monilla Raamatun kertomuksilla on psykologinen opetus. Nuo kertomukset tutkivat ihmisen käyttäytymistä, ja antavat opetuksia ihmisen luonnosta. Lisäksi, Jumala on antanut tieteiden ja taiteiden kukoistaa maailmassa, joista myös psykologia on tärkeä tiede. Psykologia auttaa usein tunnistamaan ihmisen käyttäytymis- ja ajatteluongelmia. Kun esim. tunnistaa ajattelunsa ja asenteensa ongelman, joka juontaa menneisyyden vääristä valinnoista tai huonoista kokemuksista, ja nostaa vielä päätään, on se helpompi hylätä, jolloin sen häiritseminen vähenee tai päättyy ja elämänlaatu paranee. Usein, psykologian kursseja kuuluukin esim. pastoriksi opiskelevan opintosuunnitelmaan.

Psykologia muodostuu ongelmaksi silloin, jos sitä ryhdytään käyttämään Raamatun tulkitsijana, eikä päinvastoin; se voi estää todellista hengellistä kasvua, jos Raamatun ulkopuolisten filosofioiden annetaan tuoda merkityksiä sen opetuksille ja totuuksille. ”Niinpä nykyeksegetiikkakin on saanut osansa psykoanalyysin vaikutushistoriasta. Vanhan testamentin tutkimuksen kulmakiviin kuuluu teoria, jonka mukaan niin sanotun Deuteronomistisen historiateoksen kirjoittajat turvasivat historiantulkinnallaan juutalaisen identiteetin säilymisen.

Teoria heijastaa psykoanalyyttistä käsitystä minän puolustuskeinoista… Vastaavanlaisia esimerkkejä voi löytää Uuden testamentin tutkimuksenkin puolelta. Suositun tulkinnan mukaan evankeliumien kuvaus fariseuksista Jeesuksen arkkivihollisina heijastelee alkukristittyjen ja esirabbiinisen juutalaisuuden myöhemmän välirikon aikaansaamaa turhautumista. Tässäkin tapauksessa Raamatun mielenmaisemaa selitetään defensiivisellä traumareaktiolla: Teksti käyttäytyy kuin potilas analyytikon sohvalla.

Se oireilee toistamalla tuskallisia kokemuksia muuntuneessa muodossa ja etsii niille tulkintoja, jotka suojaavat uhanalaiseksi koettua identiteettiä.” (Petri Merenlahti, Psykologinen eksegeesi – huonoa eksegeesiä? Teologia.fi) Tämänkaltaiset tulkinnat muuttavat Jumalan tarkoituksen, madaltavat evankeliumin puhtauden ja häivyttävät Raamatun luotettavuuden. On epätieteellistä laittaa ideoita tekstiin ja arvailla motiiveja tekstin kirjoittamiselle, ellei teksti itse sitä puolla (lue enemmän artikkelista: Raamatun historiantutkimus ja rehellisyys).

Edellisen kaltainen eksegetiikka ei ole outoa nykyaikana kun paavikunnan teologia on päästetty yliopistoihin. Katolinen kirkkohan uskoo, että ihmisen järki itsessään (luomisen perusteella) pystyy erottaman hyvän ja pahan (Catechism of the Catholic Church, Article 1. Man: The Image of God, 1706). Myös Descartes opetti, että ihminen pystyy järjellään kontrolloimaan intohimojaan. (Stanford Encyclopedia of Philosophy, Descarte’s Ethics) Hän ei nähnyt intohimoja itsessään pahana, vaan niiden seurakset, jos niitä käytetään pahaan, aivan niin kuin katekismuskin opettaa (Article 5). Ihminen kyllä pystyy oppimaan hallitsemaan intohimojaan paremmin, ja siitä enemmän alempana.

Lisäksi Katolinen kirkko on kyllä oikeassa siinä, että ihmisellä on luontaisia tunteita ja jopa intohimoja, jotka eivät itsessään ole pahoja. Ihmisellä on myös palavia haluja (kreik. ”epithumia”), niin kuin nälkä, jano ja väsymys, jotka eivät, tietenkään, itsessään ole pahoja. Ja esim. Jeesuksella oli halu olla opetuslastensa kanssa ja jättää heille tärkeän muiston ennen kärsimystään kun Hän sanoi: ”Hartaasti olen halunnut (epithumia) syödä tämän pääsiäisaterian teidän kanssanne ennen kärsimystäni.” (Luuk. 22:15). Jeesus oli ihminen tässä mielessä niin kuin mekin; Hänellä oli luontaiset halut. Mutta Hän ei koskaan langennut käyttämään niitä väärin. Tämä ei tarkoita sitä, että Hän ei kyennyt lankeamaan syntiin, eikä kykene samaistumaan ihmiseen ja näin auttamaan nykyihmistä; päin vastoin, Hänen hyvyytensä, puhtautensa ja herkkyytensä hyvän ja pahan havaitsemisessa teki ja tekee Hänestä vielä samaistumamman synnin orjiin. Hän tahtoo auttaa.

Hän tuli kaltaiseksemme pelastaakseen maailman, ei tuomitsemaan sitä. Ihmisellä tosin voi olla myös palavia synnillisiä haluja (Kol. 3:5, jossa myös sana epithumia), ns. himoja, jollaisia Jeesuksella ei ollut. Ihminen ei pysty kontrolloimaan pahoja taipumuksiaan ilman Jeesusta ja Pyhää Henkeä. Paavikunta on väärässä siinä, että ihmisellä on tämä ”sisäinen järjen valo”, josta löytyy vastaukset ja voima. Syntiinlankeemuksen jälkeen, ihmisessä itsessään ei ole ollut mitään hyvää (Jer. 17:9; Jes. 53:6; Room. 7:18). Tämä tarkoittaa sitä, että myös ihmisen järki (omatunto) on rappeutunut.

Pyhityselämä, moraalinen kasvaminen, ei ole mahdollista ihmisen vanhassa luonnossa, vaikka kuinka painotettaisiin tahdon ja järjen oikein käyttämistä ja oikean itsesäätelyvoiman löytämistä elämässä ja pelastuksessa. Vaikka mukaan tuotaisiinkin sanoja ”Jumala”, ”luominen” ja/tai ”hengellisyys”, mutta käsitys pelastuksesta on yhä ”valmis lahja luomisessa”, perustuu opetus samalle uskonnolliselle humanismille ja katolilaisuudelle. Ihminen kyllä pystyy terästämään tahdonvoimaansa ja kasvamaan tällä tavoin.

Tuntemalla Jumalan Hänen sanansa kautta, tuntemalla ihmisluontoa, tuntemalla omaa itseään paremmin ja harjoittamalla tahdonvoimaa, ihminen kehittyy persoonana, jota voidaan kutsua pyhitykseksi. Kuitenkin, pyhittymisen ja itsehillinnän yrittäminen ilman Jumalan Henkeä on vaikeaa ja lopulta mahdotonta. Se aiheuttaa syvää turhautumista, pelkoa ja vihaa, ja vie lopulta eroon Jumalasta. Ihminen voi omilla valinnoilla parantaa elämänsä laatua ja kasvaa, mutta kysymys onkin: mikä on se perusta jolla kasvamme? Kuinka me rakennamme tai annamme luonteemme kehittyä? Mistä me saamme voiman kasvamiseen? Jeesus sanoi, että ellei rakenna Hänen sanoilleen (Raamatun varaan), rakentaa hiekalle, jolloin ”elämän myrskyt” hajottavat rakennelman (Matt. 7:24-27).

Ainoa voima tulee Jeesukselta uskon kautta.
Uskostavanhurskautuminen Jeesuksen ristin ansioiden perusteella on ainoa portti Jumalan lain pitämiseen. Jeesuksen veressä on ainoa voima. Kun ihminen katsoo Jeesukseen ja on Jeesuksessa, Jeesus on lähellä ihmistä Pyhän Hengen kautta. Mitä enemmän ihminen tuntee Jeesusta, ja katsoo Häneen, sitä enemmän hän tuntee oman vajavaisuutensa hyvyydessä ja vanhurskaudessa, ja sitä enemmän hän pystyy nöyryyden kautta kasvamaan. Toisin sanoen, avain on usko; ja usko kohdistuu aina johonkin. Jos kohdistat uskon Jeesukseen, Hän on elämän lähde sinulle.

Usein kysytään, mitä Paavali sitten tarkoitti seuraavalla: ”Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä.” (Room. 2:14-15) On otettava huomioon, että ensinnäkin Paavali ei puhu mitään ihmisen omasta hyvyydestä vaan Jumalan laista. Ja toiseksi, Paavali ei puhu ristiriitaisesti toisia kirjoituksiaan kohtaan (jopa samassa kirjeessä), jotka nimen omaan julistavat että Jumalan laki on pyhä (jolloin se siis on ihmisen itsensä ulkopuolella) (7:12) ja ihminen on paha, eikä ole kykenevä täyttämään lakia omassa voimassaan.

Tämän vuoksi on selvää, että (1) Jumalan lakia ei kirjoiteta edes pakanoiden sydämeen ilman heidän omaa valintaansa hyvän puoleen sen ymmärryksen mukaisesti joka heillä on hyvästä ja pahasta; ja (2) Pyhä Henki kirjoittaa lain heidän sydämeensä (Ef. 1:13; Room. . Omatunto on yksinkertaisesti se osa ihmistä, jonka kautta hän tekee valinnat ja jonka kautta Pyhä Henki, joka tulee ihmisen ulkopuolelta, muistuttaa hyvästä ja pahasta sen mukaan kuin ihmisellä on ymmärrystä niistä. Pyhä Henki antaa ymmärrystä sen mukaan kuin ihminen on halukas ottamaan sitä vastaan. Mutta, niin kuin samasta Paavalin kirjeestä ja muualtakin Raamatusta tulee selväksi, on aina parempi jos ihmisen tiedossa on Jumalan laki, tai vielä paremmin koko pelastussuunnitelma (Room. 2:18-20; 3:1-2, 31; 7:7-12; 9:4-5).

Mutta humanistinen teologia korottaa ihmisen itsensä standardiksi hyvälle ja pahalle; itse asiassa, humanismi perustuu, tai on tässä suhteessa sama asia, kuin spiritualismi: se korottaa ihmisen jumalalliseksi, erottelee ihmisiä (koska joku toinen on korkeammalla tasolla pyramidissa), eikä mene ongelman juureen joka on ihmisen pahuus. Kuuluisa hengellinen kirjailija Ellen White kirjoitti: ”Saatana pettää ihmisiä samalla tavalla kuin hän petti Eevan Eedenissä ruokkimalla itsekorotuksen halua. ’Teistä tulee Jumalan kaltaisia’, hän sanoo, ’niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.’ (1. Moos. 3:5) Spiritismi opettaa, että ’ihminen on edistyvä olento – – matkalla jumaluuteen’. Ja edelleen: ’Tuomio tulee olemaan oikea, koska se kohdistuu itseen – – Valtaistuin on sinussa itsessäsi.’ Ja eräs toinen väittää: ’Jokainen rehellinen ja moitteeton olento on Kristus.'” (Suuri Taistelu, s. 334)

Ihmisellä on valinnanvapaus ja omatunto, mutta ei sisäistä hyvyyttä. Ihminen on rakennettu niin, että hän saa itse valita maailmankatsomuksensa ja palveluksensa kohteen. Ihmisen etuaivolohko on se osa, jossa tapahtuu kriittinen ajattelu, harkinta, valinnat ja tuomitseminen (onkin mielenkiintoista, että sekä Jumalan sinetti että pedon merkki painetaan otsaan; lue enemmän artikkelista: Uskonvanhurskauden merkki). Toki Jumala antaa Henkensä vaikuttaa ihmisessä tämän syntymästä saakka, ja kutsuu Hengellään kääntymykseen kun ihminen on tarpeeksi vanha tehdäkseen oman päätöksensä, mutta se ei tee ihmisestä ikuisuusolentoa. Raamatusta ei löydy kohtaa joka kertoisi että ihmisessä on itsessään ”sisäinen valo” tai ihminen on itsessään jumalolento. Jotkut käyttävät puolustukseksi Saarnaajan kirjan 3:11 kohtaa: ”Kaiken hän (Jumala) on tehnyt kauniisti aikanaan, myös ikuisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.”

Psykologia ei tietenkään ole itsessään paha asia, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä käytetään. Psykologinen apu voi olla tehokasta. Esim. behavioristisen käyttäytymisterapian on todettu auttavan hyvin ahdistuneisuushäiriöiden, fobioiden ja pakko-oireiden hoitamisessa (Feldman, s. 567). Kognitiivisen käyttäytymisterapian on tutkittu olevan ainoa terapian muoto, joka auttaa masennukseen paremmin kuin mikään placebo-pilleri (Nedley). Kuitenkin, vaikka jotkin psykoterapian muodot pyrkivät menemään ongelmien juureen, eivät ne ilman Jumalan sanaa pysty menemään ihmisyyden syvimpään juureen.