Totaalinen ideologia ja vallankäyttö - mitä Stalinista pitäisi oppia?

Yritämme saada esiin määrätyn näkökulman eräästä maailmanhistorian ihmismäärältään ja voimavaroiltaan suurimmasta kansanliikkeestä ja yhteiskunnallisesta kokeesta. Jossakin vaiheessa menneen vuosisadan aikana näytti jo siltä, että ihmiskunnan enemmistö tempautuu mukaan tähän ”herätysliikkeeseen” ja uuteen uskontoon. Puolet ihmiskunnasta oli joutumassa sen valtaan ja loppuosassa monet odottivat, koska hekin joutuisivat mukaan. Ainakin nuoriso ja älymystö suuriäänisestä näytti kaikkialla vaativan sitä – myös omassa maassamme.



Vielä niinkin myöhään kuin 9.12.1997 kirjoitti Helsingin Sanomien päätoimittaja Pentti Sadeniemi, että ”kaikkien länsimaiden älymystössä on tuhkatiheässä kommunismin entisiä kannattajia ja myötäilijöitä”. Siksi rehellistä ja avointa selvittelyä tämän vuosisatamme mahtiliikkeen todellisesta luonteesta ja sen kaikista teoista on ollut vaikea saada aikaan.

Tälläkin hetkellä aivan liian moni vaikutusvaltainen länsimaisen yhteiskunnan johtaja ja mielipidevaikuttaja joutuisi myöntämään olleensa petetty ja itse pettäneensä muita, eläneensä valheesta ja valehdelleensa. Kuka nyt vapaaehtoisesti voisi suostua myöntämään, että häneltä on puuttunut arvostelukykyä. Paras painaa menneisyys villaisella ja jatkaa matkaa ikään kuin mitään ei olisi tullut sanottua tai tehtyä!



Tähän länsimaisen älymystön joukkoon 1930-luvulla kuuluivat sellaiset kuin Bertrand Russel, Bernard Shaw, Romain Rolland, Paul-Jean Satre. 1960-luvun suomalaisia älymystön jäseniä en halua ruveta luettelemaan – luettelosta tulisi lian pitkä.



Ei edes melko perusteellisesti paljastetuista ja tuomituista natsi-Saksan teoista Saksan älymystö eikä myöskään kansan syvät rivit ole halunneet ottaa vastuuta. Edelleenkin kuulemme ja luemme ihmisten puolusteluja: ”Emme tienneet”, ”tottelimme vain esivaltaa”, ”mitä sitä nyt vanhoja ruveta kaivelemaan”.



Tosin vuonna 1997 ilmestyi Ranskassa teos, Kommunismin mustakirja, johon on pyritty kokoamaan yhtenäistä selvitystä niistä rikoksista, joita kommunismi teki ihmistä vastaan koko maailmassa. Yhteistä näille rikoksille kaikkialla ovat olleet väkivaltaiset teloitukset ampumalla, hirttämällä, hukuttamalla, ruoskimalla, kaasuttamalla, myrkyttämällä, yliajamalla, nälkään näännyttäminen tarkoituksellisesti aiheutetulla nälänhädällä ja väestön pakkosiirrot, joissa ihmisiä kuoli jalkamarsseissa, karjanvaunuissa ja pakkotyössä uupumukseen, sairauteen, nälkään ja viluun. Ideologisista syistä kommunismin surmaamia tuo kirja laskee olevan noin 100 miljoonaa. Olen tavannut väitteitä, joiden mukaan pelkästään Stalin päätösten seurauksena yli 60:tä miljoonaa ihmistä kohtasi väkivaltainen kuolema.







Tämän valtavan kansanliikkeen takana ja innoituksen lähteenä oli Suuri Unelma – ”Kommunistinen manifesti”. Väkevänä eli usko siihen, että maailman kaikki työtätekevät, sen köyhälistö, proletariaatisto, ihmisten suuri enemmistö, yhtyy maailmanvallankumoukseen ja niin ”on huomispäivänä kansat kuin veljet keskenään”. Oltiin varmoja siitä, että maailmanhistorian koko kulun mullistava prosessi oli alkanut. Se alkoi Venäjältä 1917 ja leviäisi ympäri maailman kuin kulo. Sen seurauksena syntyisi jotain aivan uutta ja ennen kokematonta.



Miljoonat uskoivat, että ”me toteutamme sen”, mitä muut ovat unelmoineet. Me luomme vallankumouksen avulla uuden onnellisen maailman. Me tuomme taivaan maan päälle. Me luomme uuden ihmisen, jonka alkuna on homo sovieticus. Tämän luomistyön ytimeen on valittu Venäjän kansan syvät rivit. Siinä on sen vuosisataisten kärsimysten ja koko olemassaolon täyttymys.



Tämän uuden maailman luomisen ydinjoukkona, sen messiaana on köyhälistö. Köyhissä on maailman tulevaisuus. Heitä johtaa yksi ainoa ja yhtenäinen puolue – kommunistinen kaikkivaltias ja aina oikeassa oleva puolue. Vain se voi viedä ihmiskunnan Suuren Unelman täyttymiseen.

Tämä Suuri Unelma ruumiillistui kahdessa miehessä – Leninissä ja Stalinissa ja miksei myös kahdessa aasialaisessa - Maossa ja Kim Il Sungissa. Juuri heille annettiin absoluuttinen, ennen kokematon ja näkemätön valta. Yhdessä vaiheessa näytti, että juuri heissä toteutui kirjaimellisesti Raamatun sanat: ”Ja niin sen valtaan annettiin kaikki heimot, kielet ja maat” (Ilm 13:7) ”Sinä lumosit noitakeinoillasi kansat ja johdit ne harhaan” (Ilm 18:24). ”Sille annettiin lupa käydä taisteluun pyhiä vastaan ja voittaa heidät” (Ilm 13:15).








Stalinissa on nimenomaan kiinnostavaa se malli, minkä hän antaa tulevasta maailmanhallitsijasta, Raamatun kuvailemasta antikristuksesta.
Stalin tunsi vastamallinsa, Jeesuksen Kristuksen, erittäin hyvin. Hänet oli kastettu Kristukseen. Hänen harras, ortodoksiuskovainen äitinsä halusi kouluttaa lahjakkaan poikansa papiksi. Isä, juoppo ja väkivaltainen suutari, oli häipynyt omille teilleen. Mutta erään asian isä oli kuitenkin opettanut pojalleen ja se oli syvä inho juutalaisia kohtaan (Seuraan Edvard Radzinskin kirjaa Stalin = ER, 60).

Poika pääsi opiskelemaan 10 vuotiaana kotikaupunkinsa hengelliseen oppilaitokseen. Koulunsa lahjakkaimpana oppilaana hänet lähetettiin 15 vuotiaana Tiflisin pappisseminaariin – juutalaisen kauppiaan sponsoroimana. Kaikkiaan hän opiskeli yhdeksisen vuotta näissä kahdessa kirkon oppilaitoksessa, joissa opettajina olivat munkit ja papit ja opetusmenetelmänä Raamatun tekstien liturginen ulkoa oppiminen. Hänet erotettiin 20 vuotiaana pappisseminaarista ja erottamisen syynä oli se, että hän oli jäänyt saapumasta tenttiin (ER, 45). Silloin elettiin vuotta 1899.







Kaukasiassakin leviävät marxilaiset opit. Niistä he löysivät kaikki ne ihanteet, jotka sopivat erinomaisesti yhteen sen kanssa, mitä uskonnollinen kasvatus oli heihin kylvänyt. Tällaisia olivat köyhien ja riistettyjen uhrautuvainen palveleminen, rikkauksien epäoikeudenmukaisen jakautumisen vastustaminen, lupaus oikeudenmukaisuuden valtakunnan koittamisesta ja uuden Messiaan, maailmanproletariaatin, noususta valtaistuimelle.

Ei tarvinnut muuta kuin vaihtaa Jumalaa. Vastineeksi he saivat mahdollisuuden elää tässä maailmassa ja nauttia sen huvituksista. Heille annettiin lupa unohtaa käsky ”pahaan tulee vastata hyvällä”, joka oli heidän ikäisilleen yleensäkin hieman vaikeasti tajuttava, ja sen sijaan näille nuorille villi-ihmisille, soturikansan pojille, myönnettiin oikeus kohdella säälittä uuden Messiaan vihollisia (ER; 40).

Kerran tuo poika sanoi opiskelijatoverilleen näyttäessään Darwinin kirjaa: ”Jumalaa ei ole olemassa, ne petkuttavat meitä” (ER, 41). Hän salasi opettajiltaan täysin sen, että oli kadottanut uskonsa ja edelleenkin vastasi hyvän muistinsa avulla loistavasti oppitunneille opettajien kysymyksiin. Äidille oli kauhea pettymys, että hänen poikansa kielsi Jumalan. Hän pelkäsi, että Jumala jättäisi hänen poikansa ja tilalle astuisi paholainen (ER; 45).






Leninin johtama puolueen asiamies tuli Tiflisiin 1900. Uusi puolue toimi täysin salaisena. Mitään keskusteluja tai mielipiteenvapautta ei puolueessa voinut olla. Se oli taistelujärjestö, eräänlainen munkki järjestö, joka oli asettanut päämääräkseen vallankumouksen. Kaikkien mukana olevien oli alistuttava ehdottomasti keskuksen määräyksiin ja tiukkaan kuriin. Se oli innostuneiden nuorten puolue, jokainen siihen liittynyt tiesi, että häntä pian odottaisi vankila ja karkotus (ER, 47).

Nyt tämä vähän yli 20 vuotias nuori löysi itselleen todellisen ihanteen. Hän palvoi Leniniä, hän jumaloi Leniniä. Hän eli tämän ajatuksista ja jäljitteli tätä siinä määrin, että häntä kutsuttiin kiusaten Leninin vasemmaksi jalaksi (ER, 52). Tämä jumala ei pettänyt häntä, kuten edellinen Jumala. Lenin julisti jo vuonna 1902, että ammattivallankumouksellisten johtama salainen organisaatio pystyy tekemään vallankumouksen väkivaltaisen kaappauksen avulla.

Muutamasta sankarista koostuva salainen järjestö pystyy kukistamaan itsevaltiuden. Tämä oivallus täytti nuoren sydämen valtavalla innostuksella. Jo silloin hän oppi myös sen, että suuret vallankumoukset syntyvät suuresta verenvuodatuksesta (ER, 53). Ilman verta ei saada mitään hyvää maailmassa aikaan! Tästä eteenpäin hänen tiensä oli selvä ja johdonmukainen. Edvard Radzinski kirjoittaakin: ” Verta, paljon verta jätti tämä pieni tummanpuhuva mies jälkeensä kaikkialla, mihin hän ilmestyi” (ER, 62).

Toki myöhemmin Stalin pettyi Leniniinkin ja menetti uskonsa Lenin-jumalaan ja tovereihinsa (ER, 95). Hän alkoi vihata kaikkia. Helvetti alkoi riehua hänen sisimmässään (ER, 96). Mutta se ei estänyt häntä käyttämästä Lenin-jumalaa hänen omiin tarkoituksiinsa mahdollisimman tehokkaasti. Vuonna 1903 alkoi pojan vankilakierros tsaarin ohranan toimesta. Se merkitsi fyysistä häpäisyä, pieksemisiä, likaa, täydellistä oikeudettomuutta, toisten vankien häikäilemätöntä sortoa. Hän kesti hakkaamiset.

Sen hän oli oppinut kotona. Pian hänestä tuli vankijoukon johtaja kuten hän oli tullut koulussa, seminaarissa ja puolueessa. ”Rikolliset alistuivat oudolle voimalle, joka lähti pienestä tummasta miehestä ja hänen kiukkuisista keltaista silmistään” (ER, 55) Hänellä oli omituinen hymy, joka sai joskus kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Jokainen, joka ei alistunut hänen valtaansa, hakattiin pahanpäiväisesti. Hänet karkotettiin Siperiaan Irkutskiin. Hän pakeni sieltä tammikuussa 1904.

Tällä välin Lenin oli ollut mukana perustamassa sitä ateistisen messiaan puoluetta, jonka oli määrä tehdä koko ihmiskunta onnelliseksi (ER, 56). Tosin Lenin sai aluksi johtoonsa vain toisen Venäjän sosialistisen puoleen siivistä. Hän antoi sille nimen enemmistö, bolshevikit. Vastustajia kutsuttiin vähemmistöksi, menshevikeiksi. Taistelu näiden kahden suunnan välillä jatkui puolueessa siihen asti kunnes Stalin 1929 sai täydellisen vallan ja tuhosi kaikki hänen kanssaan eri meiltä olevat.






Vallankumous Venäjällä lokakuussa 1917 onnistui. Lenin sanoikin myöhemmin, että puolue huomasi vallan olevan kadulla ja nappasi sen itselleen. Vaikeiden taistelujen jälkeen Leninin johtama puolue sai täydellisen vallan. Leninin käskystä hänen läheisimmäksi työtoverikseen noussut Stalin alkoi rakentaa tehokasta koneistoa, jonka avulla hän saisi erilaisia aineksia sisältävän puolueen täysin valtaansa ja täysin yksimieliseksi (ER, 211). Puolue taas piti vallassaan valtiokoneistoa ja koko maata.

Syntyi puoluevaltio. Keskeisenä valtapelin sääntönä oli nyt ehdoton kuuliaisuus kaikessa puoluetta kohtaan. Puolueen diktatuuri oli ylin prinsiippi ja puolueen arvostelu pahin mahdollinen rikos. Mutta vallan käyttöön alusta alkaen kuului myös väkivalta, terrori.



Lenin kirjoitti: ”proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri on valtaa, johon on päästy ja jota ylläpidetään proletariaatin porvaristoa kohtaan käyttämän väkivallan avulla, valtaa, jota mitkään lait eivät koske” Suomen Kommunistisen Puolueen perustamislausuntoon liitettiin teesi: ”Vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta ja perustettava rautainen työväen diktatuuri; on siis pyrittävä porvarillisen valtion hävittämiseen, eikä suinkaan kansanvaltaan, ei ennen vallankumousta, eikä vallankumouksen jälkeen (Hannu Rautkallio, Suuri viha, 16).



Lenin kuoli pian ja valtataistelun voitti Stalin. Hän saattoi vihdoinkin 50-vuotispäivänään 1929 kokea, että hänellä oli Neuvostoliitossa absoluuttinen valta käsissään. Tämä valta oli hänellä kuolemaan asti 1953. Samaan aikaan kun, miljoonat olivat kuolemassa nälkään ja nääntymässä keskitysleireillä, miljoonat huusivat ylistystä Stalinille. Kun hän vastasi saamiinsa 50-vuotisonnitteluihin, hän kirjoitti: ”Katsoin että tervehdyksenne on osoitettu työväenluokan suurelle puolueelle, joka on synnyttänyt ja kasvattanut minut kuvakseen ja kaltaisekseen (ER, 272). Pappisseminaarin entinen opiskelija tulkitsi Raamattua omalla tavallaan.








Stalin oli lahjakas ihminen. Toisen maailmansodan aikana hän oli jo yli 60 vuotias. Hän johti ylipäällikkönä sotaa. Läheltä päämajassa häntä seurannut marsalkka Zukov kuvaa: ”Keskustelu hänen kanssaan jätti hyvin voimakkaan vaikutelman… Hänen taitonsa ilmaista ajatuksiaan täsmällisesti, hänen luontainen älykkyytensä ja harvinaisen hyvä muistinsa… hänen poikkeuksellinen työkykynsä ja kykynsä ymmärtää asioiden ydin kuin tyhjää vain auttoivat häntä käymään lävitse ja omaksumaan päivittäin niin valtavan määrän aineistoa, että se olisi ollut kenelle tahansa tavallisella ihmiselle aivan ylivoimaista.” (ER, 550).



Sekä Leninillä että Stalinilla oli alusta alkaen ehdottoman uskollisia kannattajia ja salaperäistä karismaa. Heillä oli kyky hallita ihmisiä hypnoottisen vaikutusvallan avulla (ER, 43). Stalinkin veti ihmisiä puoleensa kuin magneetti. Näytti siltä kuin hän todella olisi pystynyt lumoamaan ihmisiä (ER, 86). Hänestä säteili ”valtava, järkähtämätön tahdonvoima” (Churcill, ER, 303). Hänet tunnettiin kovaluonteisena, teräshermoisena miehenä, jolle kaikki tunteellisuus oli vierasta (ER, 10). Kuitenkin hän oli lyhyt. Hänen kasvoissaan oli lapsena sairastetun rokon arpia. Hänen vasen kätensä oli jäykistynyt ja vasemman jalan varpaat kasvaneet yhteen. Hän puhui aina murtaen venäjää eikä häntä pidetty etevänä puhujana.

Tästä huolimatta hän lumosi. Eräs tuon ajan tärkeimmistä teollisuusjohtajista kertoi kuinka hänet oli kutsuttu Stalinin luokse Kremliin. Hän ajoi autossa sinne kuin sumussa. Vastaanotolla hän tuijotti koko ajan Stalinia silmiin ja yritti olla räpyttelemättä. Stalin mukaan ihmisellä on huono omatunto, jos hänen silmänsä pälyilevät – munkeilta pappisseminaarissa saatu opetus. Kun Stalin ojensi kätensä oli kuin salama olisi iskenyt. Teollisuusjohtaja piilotti käden hihansuun alle. Kotona hän riensi suoraan lastensängyssä makaavan pienen poikansa luokse ja silitti tämän päätä toivoen, että Stalinin lämpö koskettaisi lasta. (ER, 4).

Winston Churchill kertoo kuinka Jaltan konferenssissa Stalin teki voimakkaan vaikutuksen ja kaikki nousivat kuin käskystä, kun hän tuli konferenssisaliin. Kerran Churchill oli päättänyt, ettei hän nouse, mutta kuin jonkinlaisen tuonpuoleisen voiman pakottamana hän kuitenkin nousi (ER, 4). Kaikista kylmän sodan jännityksistä huolimatta Churchill sanoi alahuoneessa Stalin syntymän 80-vuotispäivänä: ”Venäjälle oli suuri onni, että maata johti sen vaikeissa koettelemuksissa Stalinin kaltainen nero ja järkähtämätön sotapäällikkö” (ER, 5).

Stalin ilmestyi Komosolin kokoukseen 22.4.1936. Siitä kertoo eräs Venäjän älykkäimmistä ja sivistyneimmistä ihmisistä, lastenkirjailija Kornei Tsukovski: ”Salille tapahtui jotain uskomatonta. Katsoin ympärilleni ja näin kaikkialla kasvoja, joista kuvastui rakkaus, hellyys ja innostus. Jo se, että sai nähdä hänet, teki meidät kaikki onnelliseksi… Kunnioitimme jokaista hänet elettäänkin. En ollut edes koskaan ajatellutkaan pystyväni tuntemaan mitään sellaista…Pasternak kuiski koko ajan jotain haltioituneena korvaani… Kävelimme yhdessä kotiin ja olimme molemmat kuin juopuneita onnesta” (ER, 407). Sairaaloisen jumaloinnin ja mielipuolisen pelon hysteerinen ilmapiiri täytti ihmiset (ER, 408.



Jo Lenin osasi tajuta kuulijoittensa epävarmuuden ja kykeni valamaan näihin omaa uskoaan. Hän ei hetkeäkään epäillyt kulloistenkin puhteittensa oikeanlaisuutta, vaikka saattoi jopa seuraavaan hetkenä saarnata aivan päinvastaista tuntematta silloinkaan mitään epäilyksiä. Tämä todelliselle kansanjohtajalle välttämättömän ominaisuuden omasi myös Stalin (ER, 123). Se on käsittämätön kyky vakuuttaa täysin ihmiset oman asiansa oikeutuksesta.



Stalin halusi rakentaa yhtenäisen, yhden ainoan ihmisen tahtoon alistuneen valtion. Vain sellainen yhteiskunta saattoi täyttää ne suuret tehtävät, jotka olivat edessä, mutta joista ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse (ER, 411).

Venäjän kansan syvät rivit ovat aina halunneet palvoa Jumalaa ja tsaaria. Tänä sopi loistavasti uuteen ajatteluun. Kommunistien kukistaman Jumalan tilalle kansalle annettiin uusi ateistinen Messias, Lenin-Jumala (ER, 234). Ateistista tehtiin jumalallisen palvonnan kohde. Hänestä tuli palsamoitu, katoamaton, marxilainen jumala (ER, 235). Kommunismi oli voittanut kuolemankin.

Ote Leniniadista julistaa: ”Lenin on elävä, Lenin kanssasi aina, surussa, toivossa, ilossa! Lenin kohtalosi jokaisena onnen päivänä. Lenin on sinussa ja minussa.” Rakennettiin ateistisen imperiumin pyhin temppeli. Sen pystyttämisen jälkeen tässä valtakunnassa kaikki päätökset oli kyettävä perustelemaan jumalalta lainatuilta sitaateilla (ER, 242).

Mutta myös uusi tsaari tuli kaiken keskukseksi. Joka aamu maailman suurin maa heräsi Stalinin nimi huulillaan. Koko päivän tuo nimi kaikui radiouuluttajien äänissä, jyrsi lauluissa ja tuijotti kaikkien sanomalehtien sivuilta. Hänen nimeään lausuen sotilaat marssivat kuolemaan sodassa (ER, 39). Eräs tuon ajan ihminen kirjoitti päiväkirjaansa paljastavasti: ”Stalin siellä, Stalin täällä., joka puolella Stalin, Stalin. Ei voi mennä keittiöön, istua pytylle tai syödä päivällistä ilman että Stalin hiipii perässä… Hän tunkeutuu suoliisi ja sieluusi, kaivautuu aivoihisi, tukkii kaikki ontelot, juoksee kantapäilläsi, soittelee sinulle sielusi sisimpään, ryömii sänkyyn peittosi alle ja kummittelee muistissasi ja unissasi” (ER, 615).

1930-luvun poliittisissa oikeudenkäynneissä Stalinin uhrit ylistivät kuollessaan hänen nimeään ja parjasivat itseään, kun eivät olleet ehdottomasti taipuneet ihmiskunnan suurimman neron alaisuuteen. Stalinin läheinen työtoveri ja 1930-luvun perustuslain laatija Buharin tunnustaa rakkautensa vähän ennen kuin hänet Stalinin käskystä tapettiin: ”Rakastan sinua nyt todella tulisesti, vaikka rakkauteni on myöhässä. Tiedän, että olet epäluuloinen ja epäluuloisuutesi on usein osoittautunut viisaudeksi” (ER, 412). ”Olen valmis täyttämään minkä tahansa toivomuksenne vähääkään epäröimättä tai horjumatta” (ER, 424).

Miksi Buharinkin tunnusti itsensä syylliseksi kaikkeen mahdolliseen. Se selittyy hänen viimeisestä kirjeestään Stalinille 10.12.37: ”...olen tullut siihen tulokseen, että yleisen puhdistuksen takana on jokin suurempi ja rohkeampi poliittinen tavoite… suuret suunnitelmat, suuret aatteet ja suuret päämäärät jättävät varjoonsa kaiken muun.

Olisi pikkumaista asettaa oma persoonansa samalle lähtöviivalle niiden maailmanhistoriallisten tehtävien kanssa, jotka on sälytetty ennen muuta SINUN HARTEILLESI” (ER, 425). ”Valmistaudun kuitenkin henkisesti lähtemään tästä murheenlaaksosta ja tunnen teitä, puoluetta ja asiaamme kohtaan vain suurta, rajatonta rakkautta. Syleilen sinua ajatuksissani, jäähyväiset ainiaaksi, äläkä muista pahalla onnetonta” (ER, 427).

Voin Buharin parka. Maailma petti sinut täysin. Kielsit Jumalan ja Jumala jätti sinut itsesi varaan. Se tarjosi sinulle vain petoksen ja valheen, suuren kuvitelman, jonka takana ei ollut muuta kuin mieletöntä kärsimystä ja tyhjyyttä.



Stalin pystyi luomaan käsittämättömän sädekehän ympärilleen. Hän kykeni luomaan ihmisissä väkevän tunteen siitä, että hänen johdollaan saavutetaan ”maailmanhistorialliset”, ”suuret päämäärät”, jotka jättävät varjoonsa kaiken muun! Siksi ihmiset astuivat kuolemaan hymysuin hänen nimensä huulillaan.
Hänen tyttärensä kertoo isänsä kuolemasta: ”Isän kuolema oli hidas ja kauhea… Hänen kasvonsa tummuivat ja muuttuivat… Tuntui kuin kuolema olisi kuristanut häntä hitaasti silmiemme edessä.

Viimeisellä hetkellään hän avasi odottamatta silmänsä. Hänen katseensa oli hirvittävä, eikä siinä tiennyt oliko se täynnä mielipuolisuutta tai vihaa vaiko vain kuoleman pelkoa… Juuri sillä hetkellä hän kohotti yhtäkkiä vasenta kättään ja näytti osoittavan ylöspäin tai uhkaavan meitä kaikkia.. Jo seuraavassa hetkessä hänen sielunsa teki viimeisen ponnistuksen ja irtosi hänen ruumiistaan” (ER,657).








Stalin lapsuudessa isä juovuspäissä hakkasi usein äitiä ja poikaa. Kerrankin hän heitti pojan lattialle niin, että verta oli virtsassa monta päivää. Kun isä lähti pois kotoa, alkoi äiti myös kasvattaa poikaansa hakkaamalla. Siksi sana hakata merkitsee samaa kuin kasvatus hänen ajattelussaan.

Nyt puolue oli saanut ehdottoman vallan. Mutta koska siihen otettiin vain pieni määrä kansalaisia, se pelkäsi lopulta kansaa. Sillä ei ollut muita keinoja säilyttää johtava otteensa kuin pitää kansa alituisessa pelossa. Juuri pysyvä pelko piti maan ja järjestelmän vakaana. Lopulta Stalinilla oli käytössä salaisessa poliisissa yli koko maan ulottuva äärettömän tehokas valvonta- ja terrori-instrumentti. Sen lonkerot ulottuivat kaikkialle tuossa suuressa maassa ja myös muiden maiden kommunististen puolueiden toimintaan.

Joka kerta valmistautuessaan seuraavaan suureen käänteeseen maan johtamisessa Stalin nostatti ihmisissä voimakkaan pelon tunteen (ER, 465). Moni jopa koki, että pelko oli kasvatettu heihin jo lapsuudessa ja siitä pääsi vapaaksi vasta kuolemassa (ER, 8. ”Koko tietoisen elämäni olen elänyt pelon valtakunnassa” - kirjoittaa Edvard Radzinski (ER, 426). Nimenomaan maan hallinnosta vastaavat virkamiehet, taitelijat, tiedemiehet ja johtavassa vastuussa olevat elivät pelon vallassa – monet suoranaisessa kuoleman pelossa.



Tämän pelon luonnetta kuvaa hyvin eräs maata kiertänyt juttu: Myöhään yöllä tuli Moskovan planetarioon puhelu Stalinin datsalta. Siellä Molotov ja Kaganovits kiistelivät oliko heidän yläpuolellaan oleva tähti Orion vai Kassiopeia. Stalin käski soittaa planetaarioon. Siellä oli NKVD:n upseeri, sillä atronomi oli pidätetty. Hän pyysi aikaa kysyäkseen joltain astronomilta. Upseeri lähetti noutamaan kuuluisan astronomin planetaarioon. Tämä oli kuitenkin pidätetyn leningradilaisen astronomin ystävä eikä ollut kyennyt pelossaan nukkumaan moneen yöhön.

Nyt hän kuuli auton tulevan ikkunansa taakse. Ovikello soi ja hän kuoli sydänkohtaukseen ovella. Auto lähti toisen astronomin luo. Hän kuuli auton äänen klo 2.30. Hän oli yli 60 eikä halunnut joutua kidutetuksi. Hän hyppäsi ulos ikkunasta. Kello viisi aamulla observatorion johtaja saattoi ilmoittaa tähden nimen. Hän soitti Stalinin datsalle ja päivystäjä vastasi, että kaikki ovat menneet aikaa sitten nukkumaan (ER, 453).

Pelko saatiin aikaan sillä tavoin, että vallanpitäjillä oli oikeus rangaista ilman että kukaan oli syyllistynyt rikokseen. Jokaisen oli tunnettava itsensä täysin oikeudettomaksi joutuessaan tekemisiin vallanpitäjien kanssa (ER, 167). Rangaistuksena oli herkästi vuosien työleiri ja vankeus ja terrorin vuosina myös kuolema.



Verinen terrori olikin kuin hallitsemiseen sisäänrakennettu mekanismi. Sitä perusteltiin monella tavoin. Leninin mukaan ”puolueen kultainen lapsi” ja humaanina pidetty Buharin sanoi: Proletaarinen pakottaminen kaikissa muodoissaan, teloituksesta alkaen, on keino kommunistisen ihmisen kasvattamiseksi kapitalistisen aikakauden inhimillisestä materiaalista (ER, 16. Terrori oli nopein tie uuteen yhteiskuntaan.



Terrori oli salaisen poliisin käsissä mitä tehokkain ase. Sen joukkoihin kuului ympäri maata satojatuhansia miehiä ja naisia. Tämä kerran Tsekaksi kutsutun organisaation uskontunnustus kuului: Meille on kaikki sallittua, sillä olemme ensimmäisinä maailmassa kohottaneet miekan kaikkien ihmisten vapauttamiseksi ja päästämiseksi orjuudesta. Voisiko joku moittia meitä, tällä pyhällä miekalla varustautuneita, siitä miten me taistelemme (ER, 172).

Vankien kidutus tuli säännöksi. Hyvin harva kesti kidutukset ja allekirjoitti pian aivan mitä vain haluttiin. Eräs tällainen joka kesti oli Abhasian diktaattorin Nestor Lakoban leski. Hänet vietiin joka ilta kuulusteluun ja raahattiin aamulla selliinsä tajuttomana ja verissään. Kun häntä vaadittiin todistamaan miesvainajaansa vastaan, hän kieltäytyi joka kerta allekirjoittamasta ja sanoi järkähtämättä: En aio tahrata mieheni muistoa.

Hän ei antanut periksi vielä sittenkään, kun hänen 16 vuotias poikansa, koululainen vasta, hakattiin hänen silmiensä edessä ja uhattiin tappaa, ellei hän suostuisi allekirjoittamaan. Leski kuoli kidutusten murtaman selliinsä allekirjoittamatta koskaan mitään (ER, 397).

Samalla ihmiset innostettiin kirjoittamaan toisistaan ilmiantoja, usein pelkästä pelosta ja osoittaakseen luotettavuuttaan. Ilmiantaminen oli kansalaiskunnon osoitusta. Kansallissankariksi ja nuorten esikuvaksi korotettiin eräs 14-vuotias poika, joka oli ilmiantanut isänsä kulakkina ja jonka kyläläiset olivat surmanneet.
Buharin ilmaisikin salaisen poliisin kymmenvuotisjuhlissa, että se on tehnyt kaikkien aikojen suurimman ihmeen.

Se on onnistunut muutaman venäläisen luonteen. Buharin oli oikeassa. Ensi kerran Venäjällä toisten ihmisten ilmiantaminen oli julistettu hyveeksi ja salaisen poliisin työntekijät sankareiksi. Nyt jokaisen kansalaisen velvollisuus oli ryhtyä Tsekan palvelijaksi. Kehotus ryhtyä ilmiantajaksi ymmärrettiin puolueen luottamuksenosoitukseksi kansalaisia kohtaan, ja tehtävästä alettiin olla ylpeitä (ER, 267-268).

Eräs käytetyimmistä ja tehokkaimmista menetelmistä tässä pelon ja väkivallan valtakunnassa oli syytettyjen ihmisarvon vieminen ennen kuin heidät lopullisesti tuhottiin. Ihmisiä leimattiin kulakeiksi, kansanvihollisiksi, vakoilijoiksi, porvareiksi, oikeistolaiksi. Jne. Leimattuja kohtaan julkisissa tiedotusvälineissä synnytettiin valtava kiukku ja viha. Ihmiset saivat vihata näitä paljastettuja kansanvihollisia sydämen pohjasta ja huutaa: Tappakaa!

Leimaaminen vapautti muut ihmiset kohtelemaan leimattuja miten vain halusivat. Trotski ilmaisi tämän sanoessaan: ”Vain papit ja kveekkarit lörpöttelevät ihmiselämän pyhästä arvosta” (ER, 223).
Leimaamisen jälkeen voidaan näiden ihmisten tuhoaminen toteuttaa tuotantolaitokselle asetettujen tulostavoitteiden mukaisesti.

Ihmiset ovat nyt vain tuotantoprosessin tavaraa. Tällöin ei arvioida enää moraalisesti mitä ollaan tekemässä, vaan pikemminkin vain se, miten saadaan tietyt tuotannolliset tavoitteet saavutettua – ja tällaisena tavoitteena voi olla niin ja niin monta tästä kylästä siihen ja siihen junalähetykseen.

Koko tämän valtavan ilmianto- ja tuhojärjestelmän ytimessä olivat pienet yksiköt ja yksilöt, jotka ilmiantoivat, vangituttivat, teloituttavat toisiaan.

Jokaisesta kerrostalosta ja maaseudun syrjäisimmästäkin kylästä löytyi niitä, jotka olivat valmiit ilmiantamaan. Jokainen miljoonista ilmiantajista ja vartijoista, saattoi jo huomenna olla itse ilmiannettu ja vartioitu ja ylihuomenna teloitettu. Jokainen, jolla oli vähinkin valtaa, olipa hän vain puolueen jäsen, kolhoosinjohtaja tai syrjäseudun piiripäällikkö pystyi terrorisoimaan puolueen edun nimissä ympärillään olevia ihmisiä.


Hänhän oli se ainoa, joka tiesi, mikä on puolueen etu. Hänellä oli siinä paikallisessa tilanteessa Stalinin ehdoton valta käytettävänä. Terroristinen valta tuli sekä ylhäältä, alhaalta että viereltä – isä, äiti, omat lapset, sukulaiset, naapurit, ystävät ilmiantoivat. Kidutettaessa suurin piirtein jokainen tunnusti pahaa kenestä vain haluttiin ja myönsi itsensä syylliseksi mihin rikokseen tahansa.

Tätä suurta pelon valtakuntaa hallitsi käsittämätön vastakohtaisuus. Samaan aikaan kun kaikki vastuullisissa tehtävissä olevat elivät jatkuvan pelon vallassa, valtaosa tavallisesti kansasta koki itsensä onnelliseksi ja rakasti koko sielustaan suurta johtajaansa ja koki itsensä turvalliseksi. He lukivat 1937 suurista puolue- ja sotilasjohtajien oikeudenkänneistä ja kirosivat mielessään ja joukkokokouksissa työpaikoillaan kaikki petturit ja vakoilijat.

Itse he olivat ikionnellisia siitä, että Suuri Johtaja luotettavine apulaisineen oli pystynyt paljastamaan kaikki petturit puolueessa, salaisessa poliisissa, armeijassa, kaivoksissa, tehtaissa ja kolhooseissa. Kaikkialla tosin näytti löytyvän vakoojia, mutta kansan enemmistö koki olevansa täysin uskollisia Johtajalleen ja rakastavansa häntä intohimoisesti. Siksi heillä ei ollut mitään syytä pelätä salaista poliisia.



Siinä on jotain samaa kuin William Shirer kertoo Hitlerin Saksasta: ”Ulkopuolinen tarkkailija… olisi hämmästynyt huomatessaan, etteivät saksalaiset tunteneet itseään häikäilemättömän ja julman diktatuurin pelottelun ja vainon uhreiksi. Päinvastoin he tukivat diktatuuria vilpittömän innostuneesta” (ER, 434).



Terrorin huippuvuonna 1938 järjestettiin suuria juhlia, marsseja ja karnevaaleja. Valtavat massat kokoontuivat huolettomaan ja iloiseen hauskanpitoon. Massat saattoivat yhtyä Stalin sanoihin: ”Elämämme on nyt helpompaa, elämämme on nyt hauskempaa”. Näitä sanoja levitettiin miljoonissa julisteissa ympäri maan (ER; 238).








Stalin ympäröi itsensä ja tekonsa salaisuudella ja valheella. Hän tiesi, että vallan jumalallisuus piili sen salaperäisyydessä. Hän ympyröikin salaperäisyyden hämäryydellä kaiken, mikä vähänkin sivusi vallankäyttöä (ER, 5).



Hän kätki ihmisiltä keskeisen osan omaa elämäänsä ja toi siitä esiin vain itse tahtomiaan asioita. Nimenomaan hän pyrki hävittämään kaikki asiakirjat ja ihmiset, jotka tiesivät jotain hänen nuoruudestaan (ER; 11). Jopa hänen virallinen syntymäpäivänsäkin on väärennetty. Todellisuudessa hän syntyi vuosi ja kolme päivää aikaisemmin (ER, 12). Hänestä piti tehdä hänen itsensä haluama elämänkerta. Hän saneli, mitä hänen elämänkertansa sai sisältää. Hän on onnistunut upottamaan oman elämänsä ja koko maansa historian läpitunkemattomaan hämärään.

Samalla kun hän järjestelmällisesti tuhosi työtoverinsa ympäriltään, hän pyyhki pois kaikki jäljet, jotka nämä olivat jättäneet historiaan. Hän johti henkilökohtaisesti arkistojen jatkuvaa, häikäilemätöntä puhdistamista. Kaikkea leimasi salassapito. Koko hänen aikakautensa jätti jälkeen suunnattoman määrän erilaisia väärennöksiä ja maailman valheellisimpiin kuuluvan kirjallisuuden (ER, 8.

Stalin käytti käskyissään ja julistuksissaan ”syväkieltä”, jolla oli aina useita merkityksiä. Hänen lähempien avustajiensa tuli osata tulkita sitä oikein säilyttääkseen asemansa ja henkensä. Oli jatkuvasti muistettava, että on eri asia mitä hän kirjoitti tai sanoi ja mitä hän tarkoitti. Tärkeää oli vain se, mitä hän tarkoitti (ER, 408. Hän oli taitava peluri ja usein hänen siirtonsa olivat vasta sitten ymmärrettäviä, kun näki niiden tulokset (ER, 112).

Kaikki painettavaksi kelpaava oli vain taktikointia, pelkää huijausta. Todelliset tavoitteet ja strategia pidettiin visusti salassa ja ne oli tarkoitettu vain asioihin vihkiytyneille. Ne sisältyivät huippusalaisiin ohjeisiin ja määräyksiin (ER, 230).



Tohtori Zhivago sanoi: ”Piti kaikin pelotuskeinoin vieroittaa ihmiset arvostelemasta ja ajattelemasta, pakottaa heidät näkemään olematon ja todistamaan kielteinen myönteiseksi. Siitä jezovilaisuuden (sana tulee salaisen poliisin johtajan Jetzhovin nimestä) tavaton julmuus, perustuslain julistaminen, jota ei aiottukaan soveltaa käytäntöön, yleiset vaalit, jotka eivät nojautuneet vaalivapauteen…” (Rautkallio, 22). Tuotantolukuja vääristeltiin ja tehtaat varastivat toisiltaan junalasteittain raaka-aineita. Valheet ja varkaudet olivat henkivakuutuksia, koska epäonnistuminen merkitsi sabotaasisyytöstä ja pidätystä, jopa kuolemaa.



Jopa Trotski, vaikka hänet erotettiin puolueesta ja myöhemmin surmattiin sanoi: ”Minun puolueeni – oikein tai väärin – tiedän ettei kukaan voi olla puoluetta vastaan… sillä historia ei ole kyennyt osoittamaan muita keinoja, joilla oikea voitaisiin määritellä” (Rautkallio, 26).








Stalin oli perustanut kollektiivisen valtakunnan. Kaikki oli kollektiivista. Työtä tehtiin työpaikkakollektiivissa, asuttiin kommuunityyppisissä asuntoloissa, lomailtiin kollektiivissa. Juhlapäivätkin olivat kollektiivisia. Kaikki tapahtui yhdessä. Maassa pyrittiin kaikin tavoin sulauttaman yksilö massaan, kollektiiviin. Ihminen saa ihmisarvonsa vasta kollektiivin osana ja työsuorituksistaan. Pyrittiin luomaan myös kollektiivinen omatunto. ”Henkilökohtainen vastuu kuoli ja tilalle tuli kollektiivien vastuu: ”puolue on määrännyt”, ”isänmaan etu vaatii”. Samalla kuitenkin estettiin kaikki vapaa ihmisten yhteenliittyminen. Vain viralliset kollektiivit olivat sallittuja.



Juuri tämä kollektiivinen omatunto auttoi ihmisiä iloitsemaan kaikessa rauhassa julmimmankin terrorin päivinä. Sääli niitä, joiden henkilökohtainen omatunto heräsi. Jotain siitä kuvaa tunnetun kirjailijan Arkadi Gaidarin mielisairaalasta kirjoittama kirje: ”Minun huolestuttaa eräs ajatus… se että minusta on tullut piintynyt valehtelija… joskus pääsen lähelle totuutta … joskus.. totuus on aivan kuin kieleni päässä, mutta sitten jokin ääni kehottaa minua olemana valppaana. Älä sano sitä! Muuten sinun käy hullusti!” (ER, 437).

Viron arkkipiispa Jaan Kiivit kuvaa, kuinka kommunistinen, totaalitäärinen yhteiskuntajärjestelmä muokkasi ihmisten sielut epämuodostuneiksi. Syntyi homo sovieticus; ”manipuloitava, itsestään vieraantunut, esi- ja arvovaltaan uskova, osaansa alistunut, sosiaalisesti avuton ihminen. Lisäisin vielä yhden tuntomerkin: hän on myös uskonnollisesti avuton.

Valtiovalta määräili ja päätti yksityisen asioista. Valtiovalta sanoi, mitä yksityisen ihmisen on ajateltava ja tehtävä. Valtiovalta huolehti ja vastasi yksityisen elämänkulusta. Kun olosuhteet muuttuvat, ilmenee tämä valtiokoneiston holhouksessa syntynyt avuttomuus edelleen kriittisen arvostelukyvyn sekä itsenäisen aloitekyvyn puutteena. Luonteenomaista on myös itsekeskeisyys, epärehellisyys ja epäluottamus toisiin sekä siihen, mikä on vierasta tai tuntematonta” (Jaan Kiivit, Crux, 6/97).

”Lisärasitteeksi on yleisesti katsoen muodostunut pettymys, että vankilasta pääsemisen jälkeen unelmat ja toiveet vapaudesta sekä automaattisesti syntyvästä hyvinvoinnista eivät toteutuneet. Se on pettymys, että vapauden ja hyvinvoinnin edestä on taisteltava ja tehtävä kärsivällisesti työtä. On opittava ponnistelemaan ja kantamaan itse vastuu omasta elämästä…Pakkotyöleirin vankeudesta vapautettu orja pysyy mieleltään edelleen orjana, kunnes hän opiskelee käyttämään vapauttaan vapaan ja vastuullisen ihmisen tavoin”. Nyt ihmiset kokevat joutuneensa vankilasta tavarataloon eikä heillä kuitenkaan ole rahaa ostaa kaikkea näytteillä olevaa (Jaan Kiivit, Crux, 6/97).









Kommunistinen ideologia on totaalinen. Se on korvikeuskonto. Siksi se ei voinut sallia, että sen rinnalla olisi mitään muuta uskontoa. Lopullinen, tieteellinen totuus on nyt löydetty ja se on puolueen hallussa. Sieltä sen jokainen yksilö saa. Muuta totuutta ei ole!



Oli selvää, että kun ortodoksinen kirkko koettiin tsaarin virastoksi, jota johti prokuraattori, se joutui rajun vihan kohteeksi. Kaikki muutkin kirkot, seurakunnat ja niiden työntekijät julistettiin kansanvihollisiksi. Heitä vastaan alkoi salainen poliisi, Tseka, taistella järjestelmällisesti. Tuhannet papit, munkit ja nunnat saivatkin surmansa punaisen terrorin ensimmäisessä aallossa. He olivat helppo kohde kansan vihalle jo erilaisen pukeutumisensa vuoksi.

Ensimmäisinä vuosina salainen poliisi pyrki myös taivuttamaan kirkon johdon yhteistyöhön ateistisen vallan kanssa ja toimimaan omaa kirkkoaan vastaan. Salaisen poliisin johtaja totesi kuitenkin jo vuonna 1920, että hengelliset isät ovat haluttomia toimimaan Tsekan päämäärien puolesta. Kun sisällissota 1921 oli voitettu alkoi Tsekan uuden toiminnan aika.

Maa oli nyt moneen kertaan ryöstetty ja rutiköyhä. Saadakseen ulkomaankauppaa varten jalometalleja. Lev Trotski laati suunnitelman, jonka mukaan ortodoksiselta kirkolta otettaisiin tarvittava jalometalli, jotta voitaisiin lievittää Volgan seudulla raivonnutta nälänhätää. Myös ehtollisvälineet ja ikonien päällykset oli luovutettava. Suunnitelma pantiin täytäntöön ja väkivalalla murskattiin syntyneet mielenosoitukset.



Samaan aikaan pantiin toimeen kirkossa vallankaappaus. Tseka kiihotti alemman papiston taipumatonta, vanhoillista patriarkka Tihonia vastaan. ”Elävän kirkon ryhmä” kaappasi ylimmän vallan kirkossa. ”Hajota ja hallitse” menetelmä toimi aluksi kirkossa hyvin. Molempien ryhmien papit antoivat kilvan ilmi toinen toisiaan ja syyttivät toisiaan salaiselle poliisille vastavallankumouksellisuudesta.

Pian kuitenkin huomattiin, että hallituksen ”sätkynukeiksi” suostuneet Elämän kirkon kannattajat eivät sittenkään halunneet tuhoa itse kirkkoa. He tunnustivat ehdoitta uuden järjestelmän ainoaksi oikeaksi esivallaksi. Myös Tihon alistui ja hänet vapautettiin salaisen poliisin vankilasta sillä ehdolla, että hän ”myöntäisi virheensä”.



Vasta Stalinin aloittama pakkokollektivisointi tuhosi maaseudun ja samalla ortodoksisen kirkon paikalliset rakenteet. Nyt kulakit ja papit olivat kansanvihollisina kansan syvän vihan kohteina. On näkynyt lukuja, että Stalin vainoissa sai surmansa 100 000 – 200 000 pappia, munkkia ja nunnaa. Samoin on väitetty, että ainakin 400 000 seurakuntien luottamushenkilöä ja vastuunkantajia surmattiin.

Tilastojen mukaan vuonna 1914 maassa oli 54 174 kirkkoa, pappeja 51 105, luostareita 1025 ja munkkeja ja nunnia 94 629. Vuonna 1939 kirkkoja oli kirkon omassa käytössä n. 100, pappeja n. 100, ei yhtään luostaria eikä tiedetä oliko munkkeja ja nunnia (Michae Bourdeaux, Glasnost ja usko, 86).

Jäljelle jääneisiin kirkollisiin organisaatioihin salainen poliisi pyrki järjestelmällisesti sijoittamaan omia yhteistyöhenkilöitä. Huomattiin, että mitä nuorempana papiston jäsenet suostuivat yhteistyöhön salaisen poliisin kanssa, ns. vaikuttaja-agenteiksi, sitä tehokkaammin seurakunnat saatiin valvontaan. Vanhempien pappien omapäisyys oli liian lujassa. Joka tapauksessa kirkon korkeimpien johtajien oli toimittava läheisessä yhteistyössä salaisen poliisin kanssa.



Julkisuuteen tullut 1970-luvulta neuvostohallituksen sisäiseen käyttöön valmistettu ns. Furovin raportti paljastaa oleellisia piirteitä puolueen myöhemmästä toimintavasta. Sen mukaan kirkon ylin johto suurimmaksi osaksi oli ehdottoman lojaali. Papisto taas oli jaettu kolmeen ryhmään. ”Paras” ryhmä muodostui niistä, jotka pyrkivät rajoittamaan uskonnollisen toiminnan minimiinsä. Samalla he olivat valmiit matkustamaan ulkomailla ”rauhan lähettiläinä” ja vakuuttamaan, ettei maassa vainottu kristittyjä. Tavoitteena oli uskosta välinpitämätön ja säyseä ”mummojen kirkko”, joka palvelisi puolueen etuja.

Furovin raportti: Yhtään ainutta ordinaatiota tai piispan siirtoa ei tapahdu ilman kyseisen kanditaatin huolellista tutkimista… jolloin he ovat läheisimmässä kontaktissa viranomaisten, paikallisen valtion hallinnon ja muiden asiaan kuuluvien organisaatioiden kanssa” (Arto Luukkanen).

Kun kommunismi sai valtaansa Toisen maailmansodan jälkeen uusia kansoja näyttää niissä toistuneen kirkkojen ja seurakuntien hävittäminen määrättyjen kaavojen mukaan. Seuraan Leino Hassisen kirjaa Kristinusko ja kommunismi (77-87).


Taloudellinen pohja muserrettiin. Koko kirkon omaisuus otettiin valtiolle. Jos kokoontuvalle seurakunnalle annettiin kirkkorakennus, siitä oli maksettava mielivaltainen vuokra. Vain harva seurakunta sai vuokrata kirkkoaan. Ennen vallankumousta Pietarissa oli kirkko 4900 asukasta kohden, 1970-luvulla yksi kirkko noin 170 000 asukasta kohden. Missään muissa rakennuksissa seurakunta ei saanut kokoontua.

Alkuvaiheessa seurakuntien työntekijöitä vangittiin ja surmattiin, joissakin maissa enemmän, joissakin vähemmän. Uusien kouluttaminen minimoitiin ja koulutukseen päässeet seulottiin tarkasti. Puolue uskoi, että vanhojen ihmisten kuoltua kristinuskokin kuolee. Siksi lapsille ja nuorille ei saanut opettaa uskontoa – ei kodeissakaan. He eivät saaneet tulla edes joulukirkkoon.

Uskoaan tunnustavalta nuorelta katkaistiin tie eteenpäin yhteiskunnassa. Vain avoimissa olevissa kirkoissa sai kokoontua. Kokouksia ei saanut missään mainostaa. Kirkollisten kirjojen ja Raamattujen painaminen estettiin. Tiedotusvälineissä sai avoimesti hyökätä kristillisen uskon kimppuun, mutta kukaan ei koskaan saanut puolustaa. Kirkko ei saanut vaikuttaa millään tavoin julkiseen mielipiteeseen. Eräissä maissa kirkolliset pyhätkin kiellettiin.



Kirkon julistustoiminta oli niitä harvoja saarekkeita marxilaisessa yhteiskunnassa, jossa kuului muukin kuin virallisien ideologian ääni. Siksi saarnoja valvottiin ja säädökset olivat tiukat. Synnistä ja perisynnistä puhuminen oli luvatonta, koska se lamaannuttaa. Samoin Kristuksen toisesta tulemisesta ei saanut puhua, koska se kiinnittää huomion pois uuden yhteiskunnan rakentamisesta. Lahjakkaimmat puhujat vangittiin. Näin kirkko pyrittiin ajamaan liturgiseen ghettoon, jossa se sai elää vielä vähän aikaa vanhusten kanssa.

Kaikesta panostuksesta huolimatta ihmeellisellä sitkeydellä kommunistisissa maissa lapsia tuotiin kasteelle, nuoria konfirmoitiin, avioliittoon vihittiin ja vainajia siunattiin hautaan. Siksi kommunismi loi myös omat kasuaaliset toimituksensa.

Kaikesta huolimatta kirkot kristilliset seurakunnat eivätkä edes kirkot tuhoutuneet täysin. Nyt uudessa tilanteessa ja menetettyään kansan enemmistön ne pyrkivät löytämään tien eteenpäin.



Kantavana voimana oli Suuri Unelma. Ihmisille vakuutettiin, että suuri maailmanvallankumous oli jo alkanut, me elämme sen keskellä ja pian se laajenisi kaikkialle. Sen avulla me luomme uuden ja onnellisen maailman. Siinä kaikki olisivat onnellisia (ER, 133). Ihmiskunnan kärsimyksistä tulisi loppu vasta sitten, kun Suuri Unelma oli voittanut (ER, 625). Tunne siitä, että juuri me olemme koko ihmiskunnan hyväntekijöitä antoi valtavan innon ja rohkeuden. Nyt luodaan uusi yhteiskunta, jossa ei olisi talonpoikia, puodinpitäjiä eikä pikkuporvareita (ER, 258.
. Me teemme sen, me onnistumme siinä.



Ensin on kuitenkin lyötävä alas koko vanha maailma. Siksi on oltava valmiit sytyttämään vaikka koko maailma tuleen. Oli oltava valmis vaikka siihen, mitä aikoinaan Pjort Tkatsov oli julistanut: Valoisan vallankumouksellisen tulevaisuuden nimissä oli hävitettävä suuri osa väestöstä, koska se kehittymättömyyttään häiritsi matkaa kohti sosialismin paratiisia (ER, 38.



Vallankumouksellisen katekismuksessa, jonka Stalin sai käsiinsä pappisseminaarissa ollessaan kirjoitettiin, että on sanouduttava irti sivistyneen maailman laeista ja ”tavoitteenamme on hirvittävä, yleismaailmallinen tuho” (ER, 39). Vaikka vanhan poisraivaaminen merkitsisi joidenkin veren vuodattamista, niin mitä merkitsi veri, kun edessä oli suuri tulevaisuus? (ER, 264). Stalin oli sanonut Molotoville sodan päätyttyä: ”Ensimmäinen maailmansota irrotti yhden maan kapitalismin orjuudesta, toinen loi sosialistisen järjestelmän ja kolmas tekee imperialismista lopun ikiajoiksi” (ER, 634).



Stalin teki saksalaisten lähestyessä Moskovaa sovinnon verisesti vainoamansa kirkon jäännösten kanssa. Radzinski pohti tapahtumaa: ”Kaiken tuon tuhon ja kauhun hetkellä hän todella huolestui ja hänestä tuli avuton. Hänen pimeä sielunsa varmaan palasi Jumalan luo, mutta se ei voinut kestää kauan, koska paholainen kuitenkin johti häntä. Paholainen voitti taas. Sodan jälkeen se kävi jälleen selväksi. Hän aikoi upottaa maailman uuteen apokalypsiin, kolmanteen maailmansotaan. Hän päätti, että sitä tarvittiin. ”

Hän alkoi kuumeisesti valmistaa maata sotaan. Pian hän johtaisi kansat hyökkäykseen vihollisen linnoituksia vastaan. Uuden Jumalan, Stalin-jumalan kuva johtaisi tähän viimeisen ratkaisevaan taistoon (ER, 615). Nyt hänellä oli maailman tehokkain ja suurin armeija, hän oli saamassa aseekseen vetypommin, ihmiskunnan historian kauhistuttavimman aseen.



Mutta sitä ennen hän halusi murskata omassa maassaan täysin - juutalaiset. Se olisi lähtölaukaus. Hän syytti juutalaisia ”valkotakkisia murhaajalääkäreitä” suuresta salaliitosta (ER, 637). Hän tiesi kuinka kansan syvissä riveissä asui voimakas viha juutalaisia kohtaan. Kaikki halusivat parjata juutalaisia. Tämä viha yhdistäisi jälleen kansan (ER, 629). Moskovan talojen isännöitsijätoimistoissa oli laadittu luettelot juutalaisista. Kaikki juutalaiset karkotettaisiin nääntymään Siperiaan. Päiväkin oli määrätty. Se oli maaliskuun viides päivä 1953.



Maaliskuun ensimmäisenä päivänä tapahtui Suuri Ratkaisu. Sinä päivänä tuo maailman valtias makasi tuntikaupalla yksin ja avuttomana palatsinsa lattialla virtsalammikossaan ja teki kuolemaa. Moneen tuntiin kukaan ei tullut hänen avukseen - kaikki pelkäsivät häntä liikaa. Vasta 13 tunnin kuluttua saapuivat lääkärit (ER, 654). Hän ei toipunut saamastaan aivoverenvuodosta, vaan kuoli juuri tuona viidentenä päivänä maaliskuuta. ”Se oli mahtava symboli. Ehkä Jumalan hyljännyt Stalin kuolemansa hetkellä muisti sen, minkä oli tiennyt hengellisen seminaarin opiskelija Dzhukashivilinä: Jumala on kuitenkin olemassa” (ER ).

Venäläinen filosofi Vladimir Solojev julkaisi 1900 kirjan Lyhyt kertomus Antikristuksesta. Se sisältää ennustuksen maailman yhtymisestä yhden hallitsijan alaisuuteen. Tämä poistaa kaiken hädän ja kaikki sodat ja lopulta yhdistää myös rikkinäisen kristikunnan. Hänen tekojensa humanitäärinen merkitys on kiistämätön. Kirkkojen edustajilta hän vaatii vain itsensä ja valtansa tunnustamista, mihin useimmat suostuvatkin. Tämä ihmiskunnan suuren hyväntekijän todelliset kasvot tulevat kuitenkin pian näkyviin: ne tuotavat tuhoa ja marttyyriutta.



Solojevin ajatukset antikristuksesta eroavat melkoisesti siitä ateistisesta antikristuksen kuvasta, jota olemme koettaneet muotoilla Stalinin avulla. Hän sanoi: "Maailmanhistoriallisen tragedian viimeinen näytös, sen vakuutan teille, ei tule tapahtumaan puhtaassa epäuskossa, kristinuskon kieltämisessä, materialismissa tai sen sellaisessa, vaan kyseessä tulee olemaan uskonnollinen huijaus, jossa Kristuksen nimeä käyttävät sellaiset inhimilliset voimat, jotka itse asiassa ovat vieraita tai suorastaan vihamielisiä Kristukselle ja hänen hengelleen".



Eikö lopulta Stalininkin Suuri Unelma ollut voimakkaasti uskonnollinen, vaikka se olikin tietoisesti kristinuskon vastainen? Joka tapauksessa hänessä kohtaamme käsittämättömältä tuntuvan pahan syvyyden. Sisimmässämme jokin väittää vastaan ja sanoo, ettei se voi olla totta. Ei kukaan ihminen voi olla noin paha. Tuona täytyy olla pahantahtoista vääristelyä, liioittelua. Joka tapauksessa tuo pahuuden syvyys esiintyi hyvänä – tulevaisuudessa.

Aikoinaan Dietrich Bonhoeffer kirjoitti Natsi-Saksan vankilassa: ”Paha esiintyy valkeuden hahmossa, hyvinä tekoina, historiallisena välttämättömyytenä, sosiaalisena vanhurskautena, se on perinteellisten siveellisten käsitteittemme maailmasta tulevalle suorastaan tyrmistyttävää; kristitylle, joka elää Raamatusta käsin, on se nimenomaan todistus pahan pohjattomasta pahuudesta”.

Isä meidän rukouksen valtakunta on löydettävissä kahden raamatullisen suoran leikkauskohdassa. Toinen on laskeva ja osoittaa, että ihmiskunta elää kaukana Jumalasta. Se alkoi paratiisista. "Ihminen on itsekkyydessään ja uhmassaan antautunut palvelemaan vieraita herroja ja tyranneja, joiden vallanalaisuuteen hän itse vapaaehtoisesti antautui, mutta joiden julkeata ja paholaismaista ylivaltaa hän ei enää pystykään ravistamaan yltään sen jälkeen kun hän kerran oli astunut yli Jumalasta pois kääntyneiden maan rajan. Tulee Jumalan tuomio ja se on sitä, että Jumala jättää ihmisen omaan turmioonsa, hän jättää ihmisen omaan valtaansa ja antaa ihmisen vapaasti toimia oman tahtonsa mukaan.

Mikään ei ole kauheampaa kuin oman itsensä varaan jäänyt ihminen. Ihminen joutuu inhimillisen hurmiohengen valtaan. Jumala hylkää kapinallisen ihmisen tämän itsensä aiheuttamien seurausten valtaan. Siinä ihmisen tuomion kauhistuttavin muoto. Jumalan vihankin puhetta on helpompi kestää kuin Jumalan vaikenemista.

"Jumala rakentaa valtakuntaansa maailman kaikkien tuskien ja vaivojen välityksellä, niiden keskellä ja niiden painon alla, jopa pomminsirpaleitten ja joukkomurhien välityksellä, niiden keskellä ja niiden painon alla" (Helmut Thielicke, 70).

Huikea Lutherin sana:

"Ei meidän sovi olla huolissamme siitä, että sanomamme häviäisi ja joutuisi häpeään. Nouskoon vain kaikki maailman nerot ja viisaat Jumalan sanaa vastaan. Valmistukoot leikkiin... Äkisti he hukkuvat. Mahdollisesti he rähisten huitovat sitä, niin että ihmiset luulevat evankeliumin joutuvan häviölle. Mutta kun he ahdistavat sitä pyrkien kaatamaan sen kumoon, on aivan varmaa, että heidän heikkoutensa paljastuu ja sillä otteella, jolla he yrittävät sen kietoa, heidät itse lopulta kiedotaan".

"Älkäämme myöskään peljätkö maailman viisautta ja älykkyyttä, sillä se ei voi meitä vahingoittaa". "Älköön siis kukaan peljästykö, vaikka maailman koko äly ja voima yrittäisi asettua vastustamaan evankeliumia, jopa hukuttamaan sen verivirtoihin". "Ei ole olemassa mitään keinoa, jolla evankeliumi voitaisiin väkivaltaisesti kukistaa". "Evankeliumin osaksi ei siis voi tulla mitään sen onnellisempaa kuin se, että maailma väkivallalla ja älyllä asettuu sitä vastustamaan".



"Älkäämme siis peljätkö väkivaltaa. Onnea ja hyviä päiviä sitä vastoin peljätkäämme, sillä ne voivat tuottaa meille suuremman vahingon kuin hätä ja vaino. Jos näet evankeliumia ei ahdisteta, se kerrassaan ruostuu eikä sillä ole mitään tilaisuutta suuren voimansa ilmaisemiseen. Me olemme täällä vielä rauhassa. Kukaan ei meitä ahdista. Sen tähden me pysymme yhä entisellämme, jopa meistä tulee pahempia."

"Tämä on kirjoitettu lohdutukseksemme. Tietäkäämme, että meillä on sellainen viisaus, joka ylittää kaiken muun viisauden ja sellainen väkevyys ja vanhurskaus, johon ei mikään inhimillinen ole verrattavissa. Meillä on Kristuksen kautta valta tallata synti jalkoihimme ja hypätä kuoleman yli. Kun Kristus uskon kautta asuu meissä, omistamme hänet, ja hän vaikuttaa meissä kaiken tämän. Sitä ei kuitenkaan tunneta muulloin kuin kiusauksen tullen. Minun sitä tarvitessani hän saapuu ja antaa voimaa rohkeasti pääsemään läpi".



"Tästä on opittava myös se, että ne, jotka toisten ihmisten silmissä ovat jotakin enemmän, älykkäämpiä ja vaikutusvaltaisempia, joilla on erikoisia järjen, luonnon ja onnen lahjoja, joilla on hyvä puhetaito, jotka kykenevät johtamaan ihmisiä ja jotka osaavat kaikkea parhaiten hallita ja järjestää, ne eniten vastustavat Jumalaa ja uskoa ja luottavat enemmän oman tarmoonsa ja järkeensä kuin Jumalaan".



Ja sitten jälleen uskonpuhdistaja sanoo jotain äärimmäisen terävää ihmisestä: "Ihmisessä ei totisestikaan ole mitään muuta kuin pahuutta, valhetta ja petosta, kavaluutta ja kaikkia pahoja taipumuksia, jopa luontoon katsoen ihminen ei muuta ole kuin valehtelija... Ainoaankaan ihmiseen ei saa vähääkään luottaa. Älä luulekaan, että joku sanoo sinulle edes yhdenkin toden sanan: se ihminen valehtelee puhui hän, minkä puhui... Kuinka niin? Lähteensilmä on paha, toisin sanoen sydän ei ole hyvä, siksi lähteetkään eivät voi olla hyviä".



Kirjallisuutta:
Michael Bourdeaux, Glasnost ja usko, Jyväskylä 1991
Sam Dahlgren, Vainottu kirkko, Pieksämäki 1990
Isaac Deutscher, Stalin, Juva 1989
Leino Hassinen, Kristinusko ja kommunismi, Pieksämäki 1967
Martti Issakainen, Toinen vyöttää sinut. Paul Saaren tie papiksi Viroon ja Inkerinmaalle,
Pieksämäki 1994
Eeva Mesiäinen, Maria Kajavan pitkä taival, Jyväskylä 1990
Edvard Radzinski, Stalin, Juva 1997
Hannu Rautkallio, Suuri viha, Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, Juva 1995
Inna Rogatsi, Särjetty sukupolvi, Kymmenen käskyä Neuvostoliitossa, Juva 1991


Copyright © 2017, Rovasti Olavi Peltola