A.W. Tozer /Jumalan omavaraisuus

Opeta meille, oi Jumala, että Sinulle mikään ei ole välttämätöntä, sillä jos niin olisi, olisi se jokin mitta epätäydellisyydellesi: ja kuinka voisimmekaan palvoa epätäydellistä? Mikäli mikään ei ole välttämätöntä Sinulle, silloin ei kukaan ole välttämätön, ja jos ei kukaan, silloin emme myöskään me. Sinä kyllä etsit meitä vaikka et meitä tarvitsekaan. Me etsimme Sinua, koska me tarvitsemme Sinua, sillä Sinussa me elämme ja liikumme ja olemme. Aamen.

”Isällä on elämä itsessänsä” sanoi meidän Herramme, ja täten opetti Hänelle ominaisella tavalla, lyhyellä virkkeellä, niin korkealentoisen totuuden, ettei ihmisajatus voi sitä mitenkään täysin saavuttaa. Hän sanoi, että Jumala on omavarainen; Hän on sitä, mitä Hän itsessään on—se on noiden sanojen lopullinen merkitys.

Mitä tahansa Jumala onkaan ja kaikki mitä Hän on, sitä Hän on itsestään. Kaikki elämä on Jumalassa ja Jumalasta, olkoonpa se sitten alhaisin muoto tiedostamattomasta elämästä tai korkein muoto itsensä tiedostavasta, älykkäästä elämästä, kuten serafin elämä. Kenelläkään tai millään luodulla ei ole elämää itsessään. Kaikki elämä on Jumalan antamaa lahjaa.

Jumalan elämä sitä vastoin ei ole lahja, jonka Hän olisi saanut joltakin toiselta. Mikäli näet olisi joku toinen, jolta Jumala voisi elämän lahjan saada—tai minkä lahjan tahansa—tarkoittaisi se, että tuo toinen olisikin Jumala. Yksinkertainen mutta oikea tapa ajatella Jumalaa on ajatella Häntä kaiken sisältävänä, kaiken annetun antajana, mutta kuitenkin sellaisena, joka itsessään ei voi mitään saada, mitä Hän ei ensin itse olisi antanut.

Mikäli Jumalalla olisi tarpeita tai puutteita, tarkoittaisi se, että Hän on epätäydellinen tai keskeneräinen. ’Tarve’ on luotuja kuvaamaan soveltuva sana, eikä sitä voi yhteen sovittaa Luojaan. Jumalan suhde kaikkeen Hänen luomaansa perustuu vapaaehtoisuuteen, muttei Hänelle ole välttämätöntä olla minkäänlaisessa suhteessa minkään Hänen itsensä ulkopuolisen kanssa. Jumalan kiinnostus luotujaan kohtaan nousee yksin Hänen oman tahtonsa mielisuosiosta; ei jostakin tarpeesta, jonka luodut voisivat Hänessä täyttää, eikä mistään keskeneräisyydestä, jossa luodut voisivat Häntä auttaa. Hän on täydellinen itsessään.

Jälleen kerran tulee meidän laittaa peruutusvaihde päälle, sillä ajatuksemme meinaavat lipua tutuille uomilleen ja koettaa ymmärtää sitä, mikä on ainutlaatuista, sitä, mikä yksin on totta Hänessä, eikä missään muualla. Tavanomaisesti ajatellessamme myönnämme että luoduilla on tarpeita. Mikään luotu ei ole itsessään täydellinen, vaan vaatii jotakin itsensä ulkopuolista ollakseen olemassa. Kaikki, mikä hengittää, tarvitsee ilmaa. Jokainen elävä organismi on riippuvainen ravinnosta ja vedestä. Mikäli ilma ja vesi otettaisiin pois, katoaisi kaikki elämä hetkessä. On siis itsestään selvää, että pysyäkseen elossa, kaikki luotu tarvitsee jotakin muuta luotua, kaikkien tarvitessa Jumalaa, joka yksin ei ketään tai mitään tarvitse.

Joki kasvaa suuremmaksi kun sen sivujoet yhtyvät siihen, mutta mistä sivujoki sitä Yhtä täyttämään, kenestä kaikki oleva on lähtöisin ja kenen äärettömälle täyteydelle kaikki ovat olemuksensa velkaa?

Meri käsittämätön, Sinusta elämä kaikki lähtöisin on
Elämäsi ollessa, Sinun siunatussa ykseydessäsi
-Frederick W. Faber

Miksi Jumala loi universumin, pysyy ratkaisemattomana ongelmana, joka yhä vaivaa ajattelevaisia ihmisiä. Mutta vaikka emme saattaisikaan tietää vastausta kysymykseen, voimme kuitenkin vähintäänkin tietää sen, ettei Hän luonut maailmojaan täyttääkseen jotakin tarvetta itsessään, niin kuin ihminen saattaisi rakentaa itselleen talon suojakseen talven varalle taikka istuttaa maissipellon saadakseen välttämätöntä ravintoa. Sana ’välttämätön’ on Jumalalle täysin vieras.

Koska Jumala on kaiken yläpuolella oleva ylivertainen olento, ei Häntä voida korottaa. Hänen yläpuolellaan ei ole mitään eikä Hänen takanaan ketään. Me tosin saatamme liikkua suhteessa Häneen, mutta Hän pysyy samana. Hän pitää asemansa itsestään ilman kenenkään lupaa. Kukaan ei voi antaa Hänelle ylennystä eikä kukaan voi myöskään Häntä alentaa. On kirjoitettu, että Hän ylläpitää kaikkeutta Sanansa voimalla. Kuinka siis se, jota Hän ylläpitää ja kannattelee, saattaisikaan Häntä tukea tai korottaa?

Jos kaikki ihmiset tulisivat yht’äkkiä sokeiksi, silti aurinko paistaisi päivällä ja tähdet loistaisivat yötaivaalla, sillä ne eivät ole mitään velkaa niille miljoonille, jotka niiden valosta hyötyvät. Niinpä, vaikka jokainen ihminen ryhtyisi ateistiksi, ei se vaikuttaisi Jumalaan millään tavalla. Hän on sitä, mitä Hän itsessään on, eikä Hänen tarvitse olemisessaan ottaa mitään tai ketään huomioon. Se, että Häneen uskotaan, ei lisää mitään Hänen täydellisyyteensä. Se, että Häntä epäillään, ei riistä Häneltä mitään.

Kaikkivoipa Jumala—koska Hän on kaikkivoipa—ei tarvitse mitään tukea. Mielikuva hermostuneesta, mielistelevästä Jumalasta, joka nöyristelee ihmisten edessä voittaakseen heidän suosionsa, ei ole kovin miellyttävä. Mutta jos tutkimme ihmisten yleistä käsitystä Jumalasta, huomaamme sen olevan tismalleen sellainen. 1900-l kristillisyys on tehnyt Jumalasta kuin hyväntekeväisyysjärjestön. Meillä on niin suuret luulot itsestämme, että meidän on helppoa, etten sanoisi nautinnollista uskoa, että olemme Jumalalle välttämättömiä. Totuus kuitenkin on, ettei meidän olemassaolomme tee Jumalasta suurempaa. Hän ei myöskään olisi vähäisempi kuin on, mikäli meitä ei olisi. Se asianlaita, että me olemme, johtuu yksin Jumalan vapaasta päätöksestä; ei siitä, että Hän tarvitsee meitä.

Luonnollisen itsekkyytemme vuoksi meidän lienee kaikkein vaikeinta hyväksyä sitä tosiasiaa, ettei Jumala tarvitse meidän apuamme. Yleensä esitämme Jumalan kiireisenä ja innokkaana, jokseenkin turhautuneena Isänä, joka hätäisesti etsii apua toteuttaaksensa hyväntahtoisen suunnitelmansa tuoda rauha ja pelastus maailmaan. Mutta, kuten Juliana Norwichlainen sanoi: ”Minä tulin näkemään, että Jumala tekee kaiken, pienimmätkin asiat.” Jumala, joka tekee kaiken, ei toki tarvitse apua tai apulaisia.

Liian monet lähetystyön puolesta esitetyt vetoomukset perustuvat tähän virheelliseen kuvaan turhautuneesta Jumalasta. Vaikuttava puhuja voi helposti herättää myötätunnon ja säälin tunteita kuulijoissaan, ei ainoastaan uskosta osattomia kohtaan, vaan myös Jumalaa kohtaan, joka on yrittänyt niin kovasti ja kauan jo pelastaa heidät, kuitenkin jatkuvasti epäonnistuen avun vähäisyydestä johtuen. Pelkään, että tuhansia nuoria on lähtenyt palvelustyöhön ilman, että he olisivat omanneet sen korkeampaa motiivia kuin Jumalan auttamisen pois Hänelle nolosta tilanteesta, johon Hän rakkautensa vuoksi on joutunut, ja josta Hän ei omin keinoin pääse ulos. Kun tähän lisäämme vielä tietyn määrän ihailtavaa idealismia ja rehdin annoksen myötätuntoa vähäosaisia kohtaan, niin on meillä kasassa se, mikä on vaikuttimena suurimmassa osassa tämän päivän kristillistä toimintaa.

Vielä kerran: Jumala ei tarvitse puolustajia. Hän on ikuinen Puolustamaton. Viestiäkseen kanssamme Hän käyttää sanontoja joita me ymmärrämme. Raamattu esimerkiksi sisältää täysilaidallisen armeijasanastoa. Varmastikaan tarkoituksena ei kuitenkaan ole ollut, että kuvittelisimme Majesteetin valtaistuimen korkeuksissa olleen hyökkäyksen kohteena, Mikaelin joukkoineen yrittäessä puolustaa sitä myrskyisää vallananastusyritystä vastaan. Jos ajattelisimme, että niin olisi, olisimme ymmärtäneet väärin kaiken, mitä Raamattu meille Jumalasta kertoo. Juutalaisuus ja kristinusko eivät kumpikaan saata hyväksyä vastaavia lapsellisia havaintoja. Jumala, joka tarvitsisi puolustusta, voisi auttaa meitä vain, jos joku auttaisi Häntä. Tällöin saattaisimme luottaa Häneen vain jos Hän olisi voittaja kosmisessa keinulauta taistelussa hyvän ja pahan välillä. Tällainen Jumala ei voisi vaatia henkevien ihmisten kunnioitusta osakseen; Hän saattaisi ainoastaan herättää heidän säälinsä.

Jotta olisimme oikeassa, tulee meidän ajatella Jumalasta arvollisesti. On moraalisessa mielessä välttämätöntä, että puhdistamme mielemme kaikista alhaisista käsityksistämme Jumalasta ja annamme Hänen olla mielissämme sama Jumala, joka Hän universumissaankin on. Kristillinen usko koskee vahvasti sekä Jumalaa että ihmistä, mutta sen painopiste on Jumalassa, ei ihmisessä. Ihminen voi vedota tärkeyteensä vain siinä, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi; itsessään hän ei ole mitään. Psalmistit ja profeetat puhuvat kirjoituksissaan ihmisestä surumielisesti halveksien. Ihminen on heikko olento, jolla on vain henkäys sieraimissa. Hän kasvaa kuin ruoho, mikä aamulla kukoistaa, mutta mikä leikataan ja kuivettuu ennen auringonlaskua. Se, että Jumala on olemassa itseään varten ja ihminen Jumalan kunniaksi, on opetus, jota Raamattu ponnekkaasti painottaa. Jumalan kunnian kirkastuminen on ensimmäinen asia, jota taivas tavoittelee ja tämän tavoittelu on myös luotujen ylin päämäärä.

Tästä kaikesta voimme alkaa ymmärtää miksi Raamatulla on niin paljon sanottavaa uskon välttämättömyydestä, sekä siitä, että epäusko on niin kuolettava synti. Kaikista luoduista olennoista yksikään ei rohkene luottaa vain itseensä. Jumala yksin luottaa vain itseensä. Kaikkien muiden täytyy luottaa Häneen. Epäusko itse asiassa on kieroutunutta uskoa, sillä Jumalan sijasta se asettaa kaiken toivonsa kuolevaiseen ihmiseen. Uskosta osattomat kiistävät Jumalan omavaraisuuden ja anastavat itselleen ominaisuuksia, jotka eivät todellisuudessa ole heidän. Tämä kaksijakoinen synti halventaa Jumalaa ja lopulta tuhoaa ihmisen sielun.

Rakkaudessaan ja säälissään Jumala tuli luoksemme Kristuksessa. Tämä on ollut seurakunnan yhtenäinen ja johdonmukainen katsantokanta apostolien päivistä lähtien. Se on erottamaton osa kristillistä uskoa Iankaikkisen Pojan lihaksi tulemisesta. Viime aikoina tämä on kuitenkin tullut tarkoittamaan jotakin muuta, jotakin vähäpätöisempää, kuin mitä se merkitsi alkuseurakunnalle. Ihminen Jeesus Kristus, kuten Hän lihassa ilmestyi, on samaistettu Jumalaan ja kaikki Jeesuksessa ihmisyyden tähden olleet heikkoudet ja rajoitukset luettu Jumalan ominaisuuksiksi. Totuus kuitenkin on, että se Ihminen, joka keskuuteemme tuli, oli demonstraatio täydellisestä ihmisyydestä, ei suinkaan jumaluudesta. Jumalan kauhistuttava majesteettisuus oli Hänessä kätkettynä ihmisluonnon pehmeään kuoreen, kuten miekan terä kätkeytyy huotran sisälle, ettei se vahingossa ketään viiltäisi. ”Astu alas” sanoi Jumala Moosekselle, ”ja varoita kansaa tunkeutumasta lähelle Herraa, Häntä nähdäkseen, sillä silloin heistä monta kaatuu”; ja myöhemmin: ”sinä et voi nähdä Minun kasvojani; sillä ei kukaan, joka näkee Minut, jää eloon.”

Näyttää siltä, että tämän päivän kristityt tuntevat Herransa ainoastaan lihan mukaan. He yrittävät saavuttaa yhteyden Häneen riisumalla Hänet Hänen palavasta pyhyydestään ja kauheasta majesteettisuudestaan; juuri niistä ominaisuuksista, jotka olivat Hänessä verhottuna Hänen maan päälle tullessaan, mutta joihin Hän jälleen pukeutui astuttuaan taivaan kirkkauteen Isän oikealle puolelle. Populääri kristillisyyden Kristukselle on kasvoillaan heikkoudesta kertova vieno hymy ja himmeä pyhimyskehä päänsä päällä. Hän on vain joku-siellä-ylhäällä, joka tykkää ihmisistä, vähintäänkin joistakin, jotka kyllä ovat kiitollisia, mutta eivät kovinkaan vaikuttuneita. Mikäli he tarvitsevat Häntä, tarvitsee Hän myös heitä.

Älkäämme kuvitelko, että totuus jumalisesta omavaraisuudesta halvaannuttaisi kristillisen toiminnan. Pikemminkin se on tekijä, joka vaikuttaa meissä kaikkea pyhää kilvoittelua. Vaikka tämä totuus sisältääkin vakavan nuhteen inhimilliselle itseluottamukselle—kun se sen Raamatullisessa perspektiivissä tulee nähdyksi—nostaa se kuitenkin mielistämme näännyttävän kuolevaisuutemme taakan sekä rohkaisee meitä ottamaan yllemme Kristuksen soveliaan ikeen ja antamaan itsemme Hengen johtamaan työhön Jumalan kunniaksi ja ihmiskunnan hyväksi. Sillä siunattu sanoma kuuluu, että vaikkei Jumala ketään tarvitsekaan, on Hän kuitenkin suvereenissa alentumisessaan kumartunut toimimaan kuuliaisissa lapsissaan ja heidän kauttaan.

Mikäli tämä kaikki näyttää itsessään ristiriitaiselta—aamen, olkoon niin. Jotkin totuuden osa-alueet näyttävät siltä, kuin ne olisivat jatkuvasti toisiansa vastaan, ja joskus vaativat meitä uskomaan ilmeiseltä näyttäviin vastakohtiin yht’aikaisesti, odottaessamme hetkeä, kun tulemme tuntemaan, kuten meidätkin jo täydellisesti tunnetaan. Silloin totuus joka nyt vaikuttaa olevan ristiriidassa itsensä kanssa, tulee kohoamaan kirkkaassa ykseydessä kun huomaamme, ettei ristiriitaa ollutkaan totuudessa, vaan synnin vaurioittamissa mielissämme.

Samanaikaisesti kokemuksemme sisäisestä täyttymyksen tunteesta löytyy rakkaudellisesta kuuliaisuudesta Kristuksen käskyille ja Hengen inspiroimien Apostolien huomautuksille. ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa” (Fil 2:13). Hän ei tarvitse ketään, mutta kun usko on läsnä, toimii Hän kenen kautta tahansa. Tämä lause sisältää kaksi toteamaa ja terveelle hengelliselle elämälle on välttämätöntä, että hyväksymme niistä molemmat. Sukupolven ajan on ensimmäinen ollut miltei täydellisessä pimennossa, omaksi hengelliseksi vahingoksemme.

Alku kaiken hyvyyden,
Sinä olet virta, lähde siunausten.
Ei puutetta täyteytesi tunne,
mihin muuhun kuin itseesi kohdistuisi halusi?
Vaikka omavarainen oletkin,
silti arvotonta sydäntäni kaipaatkin.
Tätä, vain tätä, Sinä vaadit.
-Johann Scheffler

https://ajatuksiasanasta.wordpress.com/category/a-w-tozer/