Per-Olof Malk/Roomalaiskatolinen pelastusoppi on levinnyt protestanttisuuteen

Kristittyjen   kesken   on   maailmassa   jatkuvaa   erimielisyyttä   siitä,   onko   Jumalan   lapsi   samalla   kertaa kokonaan   syntinen  ja  kokonaan  vanhurskas  –  kuten  uskonpuhdistuksen  ajoista  lähtien  protestanttisissa kirkoissa  opetettiin  –  vai  onko  Jumalan  lapsi  osittain  syntinen  ja  osittain  jo  vanhurskas,  kuten roomalaiskatolilaiset  opettavat. Roomalaiskatolilaiset  ja  ne  protestantit, jotka myöhemmin ovat omaksuneet katolisen  pelastusopin,  sanovat,  että  uskonpuhdistajien oppi on järjetön.

Mitä ihmistä hyödyttää,  jos  Jumala  lausuu  jotakin  taivaassa, mutta mitään ei tapahdu ihmisessä. Roomalaiskatolilaisten    suuressa    kir-kolliskokouksessa  Trentossa  sanottiin  katolisen uskon käsityksestä 1547 mm. näin:  ”Meidän  ja  protestanttien  oppien  ero  on  tässä  kirkkaasti  näkyvissä,  sillä  katolisen  kirkon mukaan   vanhurskauttaminen   vaikuttaa  sielun  olemukseen  niin,  että  sielun laatu muuttuu todellisesti hurskaaksi ja pyhäksi...  Protestanttien  oppi  on  surkea,  koska se jättää syntisen syntiseksi ja ainoastaan peittää hänen syntinsä...

Protestanttisuus perustuu itsepetokseen...”  Halveksunta  uskonpuhdistajien  pelastusoppia  kohtaan  oli  niin syvää,  että  mainitussa     kirkolliskokouksessa     kirjattiin     myös tällainen lausuma:  ”Jos  joku  sanoo ihmisen  tulevan  vanhurskautetuksi  joko  niin,  että  hänen  hyväkseen   ainoastaan   luetaan   Kristuksen  
vanhurskaus, tai että hänelle vain annetaan synnit  anteeksi  ilman,  että  häneltä  ei  vaadita  yhteistyötä Jumalan  kanssa  ja  tekoja  armon   saamiseksi...   sellainen   ihminen   olkoon kirottu.”  

Uskonpuhdistuksen  opetukseen  pitäytyvät  protestantit,  jotka  jo  kauan  ovat  olleet  protestanttien  joukossa vähemmistönä, sanovat, että Jumalan lapsi on elämänsä loppuun asti niin syntinen, että hän joutuu kadotukseen ellei   Jumala   armahda   häntä  joka  päivä  ja  viimeisellä  tuomiolla.  Pelastus  riippuu yksinomaan  uskosta, yksin Kristuksesta, yksin Jumalan tahdosta ja hänen pelastavasta työstään.

Näkemysero johtuu siitä, että Saksassa ja Sveitsissä toimineita  uskonpuhdistajia  ahdisti ennen muuta kysymys, miten syntinen ihminen voi pelastua, kun Jumala on niin sanomattoman pyhä, itse asiassa saavuttamattoman pyhä eikä taivaaseen pääse mitään epäpyhää.  Jumalan  lain  vesittäminen  olisi  ollut  mahdollista; siihen olivat fariseukset aikanaan  turvautuneet.  Uskonpuhdistajille  ei  tällainen ongelman ratkaisu tullut mieleen; ei liioin omien ja muiden syntien katsominen ”läpi sormien”.  

Kun  uskonpuhdistajat  katselivat  ihmisen  pelastumisen  mahdollisuutta pyhän Jumalan  edessä,  he näkivät, että  kaikki  riippui  siitä,  mitä  Jumala  tahtoi  ja  mitä  Jumala   teki.   Koko   Vanha   testamentti   osoitti tämän. Sukupolvesta toiseen juutalaiset olivat tahtoneet pelastua ja he olivat tehneet  voitavansa pelastuakseen, mutta parhaimmillaankin he olivat Paavalin kaltaisia, joka sanoi olleensa ”lain vanhurskauteen nähden nuhteeton”, mutta   silti   pelastuksesta  tietämätön.  Samaan  hengenvetoon  apostoli  totesikin,  ettei hänen nuhteettomuutensa Jumalan lain suhteen estänyt  häntä  vainoamasta  kristittyjä.  

Kaiken  hyvän tehtyään Paavali oli yhä syntinen.  Samalla  tavalla  jokainen  ihminen  on  pysyvästi  ja  loppuun asti syntinen ja siksi  kadotettu. Lakia noudattaneen Paavalin lailla jokainen ihminen tarvitsee Jumalaa pelastajakseen, miten paljon hyvää hän elämässään sitten on tehnytkin. Kun Jumala pelastaa,  syntyy Jumalan ja ihmisen  välille  sellainen  suhde,  jossa  Jumala  lukee  Poikansa  Kristuksen  sijaiskuoleman ihmisen  hyväksi. Näin Jumala  vapauttaa  armoa  pyytävän  ihmisen  kadotuksesta.  Tämä  oli uskonpuhdistajille niin  suuri  asia, etteivät  he  voineet  kuvitella  minkään muun olevan tätä suurempaa.

Tällaiselle   opetukselle   ja   tällaiselle   uskolle roomalaiskatolilaiset eivät antaneet mitään  arvoa.  Tyrmis
tyttävää  on,  että  Jumalan  pelastustyötä  pidettiin  niin  tyhjänpäiväisenä,  että  siitä  rohjettiin  avoimesti  
puhua ja kirjoittaa pilkaten.  Katoliset teologit opettivat: Kun Jumala  pelastaa,  hän  antaa  syntiselle  armon,  
jonka  avulla  ihminen  muuttuu  syntisestä  hurskaaksi.   Samalla   tavalla   he   sanovat   edelleen. Samaan käsitykseen ovat aikojen kuluessa tulleet  monet protestantitkin, vaikka  he  ovat  pysyneet  protestanttisissa  
kirkoissaan.  

Elämme siksi nykyisin hämmentävää katolisen protestanttisuuden aikaa kirkoissa ja kirkkokunnissa ympäri maailmaa. Kristittyjen kesken ilmenevä erimielisyys pelastuksesta ei siis tule esille vain  protestanttisten kirkkojen  ja  katolisen  kirkon välisissä suhteissa, vaan  yhtä  lailla  protestanttisten kristittyjen kesken. Roomalaiskatolisen  pelastusopin omaksuneet protestantit  eivät  pidä  yksinomaan  Jumaaa ja  hänen tekojaan riittävinä  pelastuksessa. Jumalan rinnalla tarkataan ihmistä ja hänen tekojaan ja elämäänsä.
 
Kun  jossakin  Jumalan  lapsessa  nähdään elämän muutoksen merkkejä, raitistumista, tupakoinnin lopettamista, ihmissuhteiden  korjautumista  jne. niin uskotaan, että nämä merkit osoittavat kuinka asianomainen kristitty on raivannut Jumalalle kelvollisen alueen sydämeensä ja on nyt osittain  jo hurskas. Tätä puhdistettua tilaa laajentamalla ihmissydämessä vielä oleva syntinen osa pienenee ja hurskas osa kasvaa kunnes sydämestä lopulta kaikki paha on saatu peratuksi pois  ja  ihminen  kelpaa  Jumalalle sellaisenaan.
 
Mutta  Jumalan  kaikkinäkevän  katseen  alla  ihminen  ei  muutu  Jumalalle  kelpaavaksi luopumalla synneistä. Synneistä luopuminen  on  tietysti  mitä  toivottavinta.  Se  helpottaa  usein  lähimmäistenkin  elämää.  Ja jos tähän liittyy palvelu toisten ihmisten hyväksi,  voi  ihmisestä  tulla  lohduttaja  ja  tuki monelle. Tällaiseen toisten palvelemiseen on kaikkien hyvä pyrkiä. Raamatussa on  kirjoitettu  paljon  siitä,  miten  Jumala  toivoo lastensa elävän.  

Mutta   jumalattomuus,   jonka   tähden   meidät  tuomitaan,  on  meidän  jokaisessa  solussamme  niin  kuin  se oli  apostoli  Paavalissa vaikka hän oli elänyt nuhteettomasti  ja  saavuttanut  hurskaan  ja  arvovaltaisen  
aseman juutalaisten keskuudessa. Raamattu osoittaa, että nekin, jotka tekevät hyvää, ovat elämänsä loppuun asti Jumalan  mittapuiden  mukaan  taivaaseen  kelvottomia.  Me  emme  tästä  voi  päättää  emmekä tätä  voi säätää.  Jumala  on  niin  pyhä ettei kukaan häneen yllä. Jokainen on siksi  loppuun  asti  sen  varassa, että  hän, Jumala, pelastaa häneen turvautuvan Poikansa Jeesuksen Kristuksen  sovitustyön  perusteella.