Evankeliumia on aina vastustettu

Evankeliumia on aina vastustettu

Yksi vaikeimmista asioista ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa on oikea usko Kristukseen. Näin totesi uskonpuhdistaja Martti Luther, kun hän seurasi uskonpuhdistuksen alkua Saksassa. Monilla meistä on epärealistinen käsitys uskonpuhdistuksesta koska Lutherin ristiriita Rooman kirkon kanssa on niin paljon esillä. Lutherin löytämän ja opettaman evankeliumin pahimmat vastustajat eivät kuitenkaan olleet Rooman kirkon edustajia, niin ankarasti kuin he vastustivatkin Lutheria. Pahimmat vastustajat tulivat niiden piiristä, jotka ensin lähtivät tukemaan uskonpuhdistusta, mutta sitten he jättivät Lutherin.

Mitä Luther tarkoitti, kun hän sanoi, että yksi vaikeimmista asioista ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa on oikea usko Kristukseen? Hän tarkoitti juuri sitä, että vaikka monet sanoivat uskovansa Kristukseen ja evankeliumiin, he itse asiassa vastustivat sitä. Uskonpuhdistusliikkeeseen mukaan tulleista kristityistä ensimmäiset nousivat Lutheria vastaan jo vuonna 1522 eli vain viisi vuotta sen jälkeen, kun hän oli julkistanut 95 teesiään.

Ensimmäiseksi Lutherin vastustajaksi ryhtyi hänen lahjakas oppilaansa Gabriel Zwilling, jota oli jo alettu kutsua ”toiseksi Lutheriksi”. Zwilling alkoi kokea, että Luther ei ollut riittävän hyvä uskonpuhdistuksen johtaja. Siitä syystä hän alkoi opettaa Wittenbergin evankelisia mutta teki sen Lutherista poikkeavalla tavalla. Hän kyllä puhui uskosta Kristukseen, mutta ei oikeasta uskosta – vaikka hän luuli niin. Lutherin ja evankeliumin kannalta Zwillingistä tuli uskon vastustaja, vaikka hän puhui uskosta.

Seuraavana vuonna ilmaantuivat ns. Zwickaun profeetat, sitten tuli Thomas Müntzer, sen jälkeen Oecolampadius, Bucer, Bollinger, Johan Agricola (ei Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola!), Schwenckfeld ja muut. Kaikki he olivat aluksi Lutherin opin ja julistuksen tukijoita, mutta aikaa myöten heistä kukin jätti Lutherin ja he nousivat uskonpuhdistajaa ja hänen uskonpuhdistustaan vastaan – koska he loppujen lopuksi eivät ymmärtäneet, mitä oikea usko on.

Palmusunnuntaista pitkäperjantaihin

Tuen lopettaminen sellaisille, jotka ovat panneet jotakin arvokasta alulle, on kirkkohistoriasta tuttu asia. Luther ei ollut ensimmäinen, joka menetti tukijoita. Jeesuksen maanpäällisen elämän viimeinen viikko on tästä hyvä esimerkki. Hän oli Jumalan armosta saanut toimia kolme vuotta - ja saanut tuekseen kansanliikkeen. Palmusunnuntaina tämän liikkeen mittasuhteet tulivat esille. Mutta äkkiä, saman viikon perjantaina, kannustushuudot ja rukoukset vaihtuivat julmiksi ”Ristiinnaulitse”-huudoiksi. Sillä tavalla tuki voi hetkessä olla poissa muiltakin Herran seuraajilta.


Paavalin työn jäljissä seurasi usein julistajia, jotka kumosivat sen evankeliumin, jota hän oli julistanut ja johon ihmiset olivat uskoneet. Roomasta Paavali kirjoitti viimeisessä häneltä meille säilyneessä kirjeessään nämä riipaisevat sanat: ”Niin kuin tiedät, Aasian maakunnassa kaikki ovat luopuneet minusta, heidän joukossaan Fygelos ja Hermogenes”, 2. Tim. 1.15. Apostolin kreikankielisessä kirjeessä on tällä kohtaa aoristimuoto, mikä tutkijoiden mukaan viittaa johonkin tapahtumaan.

Todennäköisimpänä syynä siihen, että (sanatarkasti) ”kaikki kääntyivät pois” apostolista pidetään Paavalin vangitsemista Jerusalemissa. Paavali oli aiemmin tehnyt useita vuosia työtä Rooman valtakunnan Aasia-nimisessä maakunnassa. On todennäköistä, että Paavalin vastustajat ovat pitäneet apostolin vangiksi joutumista osoituksena siitä, että Jumala ei todellakaan ollut hänen puolellaan. Usko Paavalin julistamaan evankeliumiin oli vastustuksesta huolimatta näihin aikoihin asti lepattanut jotenkin, mutta nyt vastustajat saivat lopullisen yliotteen hänestä ja hänen sanomastaan.

Tämän tapahtuman on Paavalista täytynyt tuntua erityisen traagiselta. Niiden kahden ja puolen vuoden aikana, jolloin hän oli asunut Aasian maakunnan pääkaupungissa Efesossa ja tehnyt sieltä käsin työtä, Luukkaan mukaan ”kaikki Aasian maakunnan asukkaat, sekä juutalaiset että kreikkalaiset, saivat kuulla Herran sanan”, Apt. 19:10. Tiedämme myös, että monet uskoivat ja seurakuntia syntyi. Nyt kaikki nämä ihmiset ja seurakunnat olivat kääntyneet hänestä pois. Suuri herätys oli muuttunut suureksi luopumiseksi evankeliumista ja oikeasta uskosta Kristukseen. Paavali oli tullut omasta palmusunnuntaistaan pitkäperjantaihin.

Kuten Luther myöhemmin, niin Paavali joutui myös kokemaan työtovereittensa jättävän hänet: Kertoessaan Timoteukselle kaikkien aasialaisten kristittyjen luopumisesta hänestä, Paavali mainitsee erikseen Fygeloksen ja Hermogeneksen. He lienevät olleet Kristukselle ja apostolille uskollisimpia
työntekijöitä. Nyt hekin jättivät Paavalin.

Myöhemmin Paavali kertoo muista työtovereista, jotka olivat olleet mukana hänen julistusmatkoillaan ja ilmeisesti seuranneet häntä Roomaankin. Apostoli kirjoittaa: ”Demas on tähän maailmaan mieltyneenä jättänyt minut ja lähtenyt Tessalonikaan. Crescens on mennyt Galatiaan ja Titus Dalmatiaan. Luukas yksin on minun kanssani”, 2. Tim 4:10-11.

Kun Rooman oikeuslaitos kuulusteli Paavalia, hän ei lopulta saanut tukea enää keneltäkään. Hän kirjoittaa: ”Kun ensimmäisen kerran puolustauduin oikeudessa, ei kukaan tullut avukseni vaan kaikki jättivät minut yksin”, 2. Tim 4:16. evankeliumi ja oikea usko Kristukseen ovat harvoin myötätuulessa.
Siksi Kristusta ja hänen evankeliumiaan seuraavat joukot ovat usein pieniä. Pääjoukot menevät muualla.

Usko Kristuksen evankeliumiin on Lutherin mukaan vaikeaa siksi, että ihmisen sisin on taipuvainen pitämään Jumalan lakia suurempana ja voimakkaampana ja merkittävämpänä kuin evankeliumia. Luther sanoo, että kun omat synnit lain valossa ja aina läsnä olevan saatanan syyttelyssä alkavat kauhistaa, silloin ihminen, jolla on herkkä omantunto, kääntää katseensa evankeliumin sanasta lain vaatimuksiin ja uskoo lain luotettavammaksi sanaksi kuin mitä sana Kristuksen evankeliumista on.

Toinen vaikeus uskoa Kristukseen oikein ja säilyä tässä uskossa johtuu siitä, että evankeliumi lupaa armon erittäin suuriinkin synteihin langenneille. Tämä loukkaa monia, jotka kyllä sallivat sen, että pienet synnit hoidetaan Jumalan armolla mutta suuria syntejä tehneitä halutaan käsitellä lailla.

Luther kirjoittaa: ”Kun olin munkkina, kirjoitin usein tohtori Staupizille. Kerrankin kirjoitin hänelle näin: ’Voi, minun syntini, syntini, syntini!’ Siihen sain tämän vastauksen: ’Sinä tahdot olla ilman syntiä, eikä sinulla näytä olevankaan mitään oikeita syntejä. Mutta Kristus antaa antaneeksi todellisia syntejä kuten vanhempiensa murhaamisen, julkisen pilkkaamisen, Jumalan halveksimisen, aviorikoksen jne. Ne ovat oikeita syntejä. Sinulla siis täytyy olla syntien luettelo ja siinä todellisia syntejä, jos tahdot, että Kristus sinua auttaa. Sinun ei tule mietiskellä tuollaisia pikkumaisuuksia ja nukensyntejä eikä jokaista turhanpäiväsyyttä pitää rikoksena.’”

Oikea usko Kristukseen on niin vaikeaa, että syvästi oppinut ja paljon kokenut Lutherkaan ei selviytynyt elämässään ilman epäilyjä. Hänenkin omatuntonsa oli monesti johdattamassa häntä harhaan. Syksyllä 1527 Luther joutui yhteen syvimmistä hengellisistä kriiseistään. Hän kadotti ainoan valonlähteensä, evankeliumin. Mies, jolla oli teologian tohtorin arvo ja joka oli Wittenbergin yliopiston ”Doctor in Biblia”, joka oli luennoinut ensimmäiset psalmiluentonsa jo 14 vuotta aikaisemmin, sittemmin luennoinut roomalaiskirjeestä, heprealaiskirjeestä ja galatalaiskirjeestä, joka oli julkaissut 95 teesiään 10 vuotta aikaisemmin, väitellyt julkisesti ja rohkeasti aikansa suurten oppineiden kanssa, ollut valtiopäiväkuulusteluissa, kääntänyt Uuden testamentin saksaksi ja kirjoittanut lukuisia teologisia kirjoja (joita yhä pidetään teologisen kirjallisuuden huippusaavutuksina), oli ilman evankeliumin valoa avuton kuin eksynyt lapsi.

Silloin Luther alkoi hakea kirjeitse apua evankelisista seurakunnista ja seurakuntalaisten esirukouksista. Hänen luonaan käyneet ystävät lukivat hänelle evankeliumia, selittivät hänelle evankeliumia ja lohduttivat häntä evankeliumilla.


Neuvoessaan evankelisia Luther kirjoitti, ettei saatanan kanssa pidä ryhtyä väittelemään siitä, mitä ei ole tehnyt ja mitä on tehnyt. Saatana täytyy kohdata evankeliumin sanalla. Vaikeus – sanoo Luther – on siinä, että arassa omassatunnossa Jumalan laki yleensä voittaa ja saa sijaa paremmin kuin evankeliumi. Luther kirjoittaakin: ”Omatunto on kuoleman kauhistavassa palveluksessa.” Siksi oikea usko Kristukseen on pitäytymistä Jumalan lupauksiin ja evankeliumin sanaan vastoin herkän omantunnon ääntä ja sen syytöksiä, vastoin Jumalan lakia ja sen oikeutettuja tuomioita, vastoin saatanan raivoa ja kaikkea muuta...

Armo on suurempi kuin kaikki Jumalan tuomiot ja kaikki Jumalan oikeus. Joka sen uskoo, voi sillä uhmata kaikkea Jumalan vihaa ja tuomiota”, kirjoittaa Luther neuvoessaan uskovia oikeaan turvautumiseen uskossa Kristukseen. Näine ajatuksin tahdon rohkaisen sinua, joka olet Jumalan lain ja herkän omantuntosi ”vangitsema” niin, ettet rohkene panna luottamustasi evankeliumin lupauksiin ja Kristuksen anteeksiantamukseen.

Sinä et ole ensimmäinen tuossa ”loukussa”, johon saatana houkuttaa Jumalan lapsia. Pyydä Jumalalta saada lähellesi niitä Jumalan koettelemia kristittyjä, jotka hänen sanastaan ja elämänkokemuksistaan ovat oppineet erottamaan Kristuksen äänen muista äänistä. Jumala itse sanoi Jeesuksesta: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä.” Kristusta meidän siis on määrä kuunnella - eikä ketään muuta.

Per-Olof Malk

Valtavan hyvä kirjoitus ja opetus jälleen Per-Olof Malkilta!

Suosittelen lämpimästi!