Itkemisestä // Petri Järveläinen

kirjoittaja Hellevi Ke Maalis 13, 2024 12:41 pm

Itkemisestä
Petri Järveläinen

Kun pääministeri Sanna Marin kertoi särkyvällä äänellä olevansa ihminen ja
kaipaavansa synkkien pilvien alla iloa, hauskuutta ja elämää, ajattelevansa Ukrainaa
ja vakuuttavansa, että tekee työnsä, kuulijat jakaantuivat kahteen leiriin.
Ensimmäiset taputtivat ja kokivat empatiaa sekä yhteyttä poliittiseen ulottuvuuteen.
Toiset kokivat, että kyseessä on viestintätoimiston valmistama esitys.
Ongelmalliseksi asian tekee se, että itku on lähtökohtaisesti kaikissa tapauksissa aitoa
ja ei voi tietää, mikä on sen tarkoitusperä. Olisi outoa kyseenalaistaa itkun aitous. Se
on sitä mitä se on, yhtä aitoa kuin ruusunkukka tai roskalava. Mutta itkun tarkoitus
herättää kysymyksiä.

On väärin kyseenalaistaa itku. Mutta on inhimillisen kulttuurin perusteltu osa pohtia,
mikä on itkun tarkoitus.

Itku on tunneimaisuliike, joka liittyy ihmisen viestintäjärjestelmän monimuotoiseen
historiaan.

Kun läheinen kuolee, ihminen itkee. Tunneilmaisuliikkeen ja viestinnän toisena
osapuolena on ehkä oma mieli, Jumala, tyhjyys tai toiset ihmiset, esimerkiksi.
Itkulla on viestintämuotona myös instrumentaalinen käyttö. Viestintätoimistot
neuvovat tässä. Erilaiset aatteelliset, onpa sitten kyse uskonnosta, politiikasta tai
muista markkinoinnin sisällöistä, toimijat tuntevat itkun vaikuttavuuden.
Puhutaan esimerkiksi krokotiilinkyyneleistä. Näillä tarkoitetaan välineellistä
vaikuttamisyritystä manipulaation kohteena olevaan.

Länsimaisessa aatehistoriassa perustava on Aristoteleen käsitys, jonka mukaan
poliittisen puheen tarkoitus eli topos on saada sen kuulija kannattamaan
puheenpitäjän esittämää asiaa. Tähän edetään puheen sisällön eli ethoksen ja
tunteisiin vaikuttavan toiminnan eli pathoksen yhdistämisellä.

Toisin kuin esimerkiksi juhlapuheessa, jonka topos on kohteena olevan hyvien
ominaisuuksien esille tuominen, poliittisessa puheessa on kyse kuulijan
kääntämisestä puheenpitäjän esittämän kannattajaksi. Pathos merkitsee retorista
keinoa, jolla väitettä ja sen perustelua, jotka muodostavat yhdessä argumentin,
vahvistetaan tai väritetään tunnekylläisesti.

Värittäminen voi olla periaatteessa ”aitoa” tai artifikiaalista, mutta tällä ei ole suurta
väliä tavoitteen kannalta. Ei ole kuitenkaan kriteerejä arvioida sitä, onko pathos
jompaakumpaa edellä mainituista.

Kristillinen perinne tunnistaa piiristään useita vaikuttajahahmoja, jotka ovat itkeneet
ja liikuttuneet omista puheenvuoroistaan. Kuulijoista osa on ollut haltioituneita ja osa
ajatellut, että ei näistä märinöistä pahemmin kostu. Puhujasta itsestään ei voi
kuitenkaan sanoa objektiivisesti, oliko hänen emotionaalinen tilansa spontaani vai
harkiten ja harjoitellen tuotettu.

Itkevä ihminen sanoo julkisesti olevansa ihminen. Vaikka hän biologisesti katsoen
onkin eläin, hänen käyttäytymisensä poikkeaa monien eläinten vastaavasta.
Haavoittunut eläin hakeutuu pois nähtäviltä nuolemaan haavojaan. Ihminen astuu
sosiaaliseen tilaan ja sanoo olevansa ihminen. Hänen tässä onnistuessaan selvä
enemmistö sanoman ulottuvilla olevista lausuu: je suis ihminen.
Mutta itkemiselle on myös muita tulkintoja.

Hurskaat kyyneleet
Yksi teologianhistoriallisesti kiinnostava teema liittyy niin sanottuihin ”hurskaisiin
kyyneleisiin”. Sellaisia oli kirjallisen dokumentaation mukaan vierittänyt esimerkiksi
Augustinuksen äiti Monica.

Monica oli kiivas donatolainen, Pohjois-Afrikassa 300-luvun lopulla vaikuttaneen
ankaran kristinuskon tulkinnan omistautunut kannattaja, joka seurasi poikansa velttoa
ja eri suuntiin repivää elämää rukoillen. Augustinus itse ei pitänyt poikkeamistaan
naistalossa pahana, mutta virittää teoksessaan Tunnustukset lukijalle valtaisan
jännityksen tuhmamielisyydestään paljastaen vihdoin, että oli nuorena ottanut
päärynöitä naapurin puusta ne sioille heittäen, tosin todeten, ettei olisi siten
menetellyt ilman huonon seuran kiihotusta.

Karthagon kokouksessa 400-luvun alussa Augustinus, entinen keisarillinen puheopin
opettaja, puhui puolelleen ne piispat, jotka eivät kannattaneet donatolaisuutta. Tämä
oli hyökkäys hänen hurskaita kyyneliään vuodattanutta äitiään kohtaan, äitiä, joka oli
pojan häväistykseen sysänneen armo-opin vastustajia. Kokouksessa saatettiin alulle
eurooppalaisen suvaitsevaisen kristinopin tulkinnan kaikille kuolemattomien kentille
ulotettu avara tulkinta aina omiin aikoihimme asti. Armo-oppi on yhdestä
näkökulmasta katsoen äitikapinan tuote.

Hengellinen elämä pelon ja rakkauden kyyneleiden dialektiikkana
Toinen itkun historian esimerkki on Gregorios Suuren teologia. Nykyisissä ajattelun
teorian pääuomissa ajatellaan ajattelemisesta, että se on joko kuvallista tai kielellistä
(propositionaalista). Valtaosa antiikin ja keskiajan asiaa koskevista näkemyksistä
kallistui pikemminkin edellisen tulkinnan kannalle, mutta jo vähintäänkin 1200-
luvulta alkaen vallitsevaksi muodostui ajatus ajattelusta kielellis-matemaattisena
toimintamuotona.

Ajattelun teorioihin liittyi myös laajempi käsitys ihmismielestä. Jos sydänkeskiajalta
lähtien kuljettiin kohti näkemystä, jonka mukaisesti ihmismieli muistuttaa
datalaskuria, varhaisemmassa eurooppalaisessa kokemuksessa esitettiin, että se voisi
olla kuin teatteri. Näin ajatteli esimerkiksi Ignatios Loyola, vielä niinkin äskettäin
kuin 1500-luvulla. Saatettiin myös kuvitella, että ihmisen mieli on eräänlainen
linnarakennus, kuten esimerkiksi Avilan Teresa. Augustinuksen Tunnustuksissa
ihmisen mieli tulkitaan jonkinlaisena kuvagalleriana.

Yksi mahdollisuus oli ajatella mieltä temppelinä. Gregorius Suuri esittikin, että
persoonallisuuden rakenteemme muistuttaa ensisijaisesti Salomonin temppeliä, jossa
on esipiha ja varsinainen temppelialue kaikkein pyhimmin.

Gregorios ajatteli, että säikähtäessään elämäänsä henkilö joutuu temppelin esipihalle.
Tämä on itkemisen historian kannalta kiinnostavaa. Viittaan selostukseni osalta
Carole Strawn kirjaan Perfection in imperfection (1991).

Säikähdyksensä jälkeen sisäänpäin kääntynyt henkilö kohtaa temppelin
puhdistautumiseen tarkoitetulla esipihalla pelon pistoksen (conpunctio). Tämä
satuttaa häntä ja hänen tunneilmaisuliikkeensä ovat kyyneleitä.

Näissä puhdistumisen ja peseytymisen jälkeen henkilö vaeltaa temppeliin sisälle ja
lopulta kaikkein pyhimmän edustalle. Täällä häntä kohtaa alustavaa kipua pahempi
piikki eli rakkauden pistos, johon hän reagoi kyynelillä.

Mutta rakkauden pistoskin muuntuu uudelleen pelon pistokseksi ja siihen liittyviksi
kyyneleiksi, koska Kaikkein Pyhimmässä henkilö huomaa, että Ylkä kätkeytyy. Juuri
saavuttaessaan syvimmän puhtauden ja aitouden henkilö toteaa, että hän ei saavuta
sellaisia vaan hän suistuu järkytyksen tilaan asian johdosta.

Carole Straw väittää, että tällainen pelon ja rakkauden dialektiikka oli länsimaisen
hengellisen elämän vakiomalli noin 1000 vuotta.
Se alkoi muuntua joskus reformaation jälkeen. Mutta voi ehkä huomauttaa, että pelon
ja rakkauden dialektinen suhde vallitsee jo Platonin dialogissa Filebos ja se esiintyy
vielä Lutherin Katekismuksissa, joissa Jumalaa peljätään ja rakastetaan. Vielä 1917
julkaisemassaan teoksessa Pyhä Rudolf Otto esitti, että uskonnossa on kyse
ihastuttavan ja kauhistuttavan mysteerin (mysterium fascinans et tremendum)
kohtaamisesta.

Voi siis ehkä sanoa, että nykyisin julkisuudessa esitetyillä kyyneleillä on jokin mutta
pikemminkin hauras suhde itkemisen aatehistoriaan ja tämä asia vaikeuttaa nykyisten
kyynelten tulkitsemista, koska suhde kyynelten historiaan on katkaistu. Niiden
käsittämisen osalta ollaan enemmän tyhjän päällä, koska ei ole sellaista
aatesisällöllistä asiayhteyttä, joiden avulla niitä voisi käsittää.

Postmoderni itku
On kuitenkin yrityksiä silloittaa tätä aatehistoriallista katkosta. Sellaisen tarjoaa
esimerkiksi John D. Caputo laajassa teoksessaan Tears and Prayers of Jacques
Derrida. Religion without religion (1997).

Caputo viittaa erityisesti Derridan viimeisten vuosien muistelmateoksiin Memories
of the Blind ja Circumfessions, jonka nimi on muunnelma Augustinuksen
Tunnustuksista. Näissä Derrida ilmoittaa toimintansa motiiviksi Jumalan etsinnän
kaiken sen alta, joka on Jumalan peittänyt. hän luonnehtii itseään monien kyynelten
hurskaaksi pojaksi.

Dekonstruktio, kaiken särkeminen, merkitsee tässä yhteydessä itkua, joka vastaa
Augustinuksen lausetta ”levoton on sydämemme, kunnes se Sinussa, Jumala,
saavuttaa levon”. Tällainen itku kohdistuu vieläkin perustavampiin instituutioihin
kuin meillä esille tulleeseen pääministeriyteen.

Derridan hanke on ehkä epäonnistunut. Mutta se on huomionarvoinen itkemisen
näkökulmasta. Vilpillisimmälläkin itkulla, krokotiilinkyyneleillä, voi olla jokin
yhteys hurskaisiin kyyneleisiin. Molempia yhdistää se, että ne todellakin etsivät iloa
ja elämää synkkien pilvien alla, ehkä jälkimmäisen kuitenkin ollessa paljastetummin
eksyksissä sieltä, jonka kanssa edellinen pukeutuu enemmän tekemisissä olevaksi.
Mutta jos niin on, koituu ainakin jonkin verran hankaluuksia kotiutua kumpaisenkaan
kaltaisiin kyyneleisiin, vaikka molempien virtauksissa voisi tunnistaa tuttuutta. Ehkä
voisi sanoa, että kullakin on tämänsä eli se, mihin Duns Scotus viittasi termillä
haecceitas eikä yksilöllisen itkun analyysiksi ole enää tarjolla universaalia kyynelten
teoriaa.

https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/2e979117-b9f7-4950-bbc7-f470190f193e/content

Itkemisestä // Petri Järveläinen

Itkemisestä // Petri Järveläinen

Itkemisestä Petri Järveläinen

Hurskaat kyyneleet

Hengellinen elämä pelon ja rakkauden kyyneleiden dialektiikkana

Postmoderni itku

Itkemisestä
Petri Järveläinen