Mikä motivoi kristittyjä toimimaan oikein: palkkio, rangaistus vai luonne?

Mikä motivoi kristittyjä toimimaan oikein: palkkio, rangaistus vai luonne?

Ismo Dunderberg

Onko olemassa aidosti pyyteetöntä käyttäytymistä vai perustuvatko eettiset ratkaisut aina moraaliseen laskelmointiin?



Jälkimmäinen näkemys eli rationaalisen valinnan teoria (rational choice theory) on tullut tutuksi varhaisen kristinuskon tutkijoille viimeistään Rodney Starkin kirjan The Rise of Christianity myötä (Stark 1996). Siinä selitetään sosiaalitieteiden näkökulmasta kristinuskon leviämistä Rooman valtakuntaan.

Rationaalisen valinnan teoria on yksi Starkin keskeisistä lähtökohdista. Hänen mukaansa tämä teoria on koko sosiaalitieteellisen lähestymistavan itsestään selvä perusta: ”Yksilöt valitsevat tekonsa järkisyin, mukaan lukien ne teot, jotka liittyvät kompensoiviin tekijöihin. Rationaaliseen valintaan kuuluu tekojen arvioitujen kustannusten ja hyötyjen punnitseminen ja sen jälkeen pyrkimys toimia tavalla, joka maksimoi kokonaishyödyn.” (Stark 1996: 174.) Starkin mainitsemia “kompensoivia tekijöitä” ovat esimerkiksi uskonnon kannattajille luvatut palkkiot kuolemanjälkeisessä elämässä.

Rationaalisen valinnan teorian asema sosiaalitieteissä ei ole kuitenkaan vankkumaton. Poliittisen psykologian asiantuntija Kristen Renwick Monroe kyseenalaisti teorian Helsingin tutkijakollegiumissa maaliskuussa 2011 järjestetyssä seminaarissa moraalin ja uskonnon suhteesta.

Monroe on haastatellut joukon hollantilaisia toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista. Osa haastateltavista auttoi juutalaisia, osa ei. Monroe keskittyi tutkimuksessaan siihen, miten haastateltavat perustelivat toimintansa moraalisen päätöksenteon kannalta erityisen vaikeissa tilanteissa.

Haastattelujen yllättävin tulos oli moraalisen laskelmoinnin puuttuminen. Haastatellut eivät mieltäneet valinneensa erilaisten vaihtoehtojen välillä. Kaikki haastateltavat selittivät, etteivät he olisi voineet toimia toisin. Auttajat pitivät hädässä olevien auttamista välttämättömänä vaarasta piittaamatta. Sivustakatsojat ja natsien puolelle asettuneet puolestaan pitivät sen hetkistä poliittista tilannetta väistämättömänä kohtalona ja alistuivat siihen.

Tästä Monroe päättelee, että eettisen toiminnan lähtökohtana etujen ja haittojen laskemisen sijasta on sittenkin ihmisen sisäinen moraalin taju (innate moral sense) ja siitä nouseva luonne (character), josta toiminta (tai sen puute) spontaanisti kumpuaa.
Kristittyjen vainot ja rationaalinen valinta

Monroen tulokset ovat monessa suhteessa kiinnostavia. Nostan tässä kirjoituksessa esiin kaksi aihepiiriin liittyvää näkökulmaa varhaiskristilliseltä ajalta.

Stark tukeutuu rationaalisen valinnan teoriaan erityisesti selittäessään kristittyjen vainoja. Hänen mukaansa marttyyrius oli “kalliiksi käyvää toimintaa” (costly behavior). Tällainen käyttäytyminen oli tärkeää, sillä se piti uskonnon kannattajien sitoutumisen yhteisöön riittävän vahvana. Ilman tämänkaltaista kynnystä uskonto houkuttelisi liikaa “vapaamatkustajia,” jotka eivät sitoudu riittävän vahvasti uskonnollisen yhteisön arvoihin ja toimintaan ja heikentävät näin yhteisöä.

Professori Monroen havainnot kyseenalaistavat Starkin tulkinnan lähtökohtana olevan teorian. Lisäksi tulkintaan liittyy myös historiallisia ongelmia. Ensinnäkin Starkin selitys näyttää perustuvan romanttiseen mielikuvaan varhaisten kristittyjen valmiudesta kuolla uskonsa puolesta. Olihan tällaisia uskon sankareita todellisuudessa huomattavasti vähemmän kuin niitä, jotka tiukan paikan tullen kielsivät uskonsa.

Toiseksi varhaiset kristityt eivät olleet yksimielisiä marttyyriuden todistusarvosta (aiheesta tarkemmin ks. Dunderberg 2012). Ryhmäidentiteetti leimasi aiheesta esitettyjä mielipiteitä ja kristityt ylistivät sekä pitivät yllä niiden marttyyrien muistoa, joiden he katsoivat kuuluvan omaan ryhmäänsä. Toisaalta he taas kiistivät hyvinkin tylysti marttyyriuden arvon silloin, kun vainon kohteena olivat kilpaileviin ryhmiin kuuluvat, toisinajattelevat kristityt. Marttyyrius oli valuuttaa, jonka arvo määräytyi − toisin kuin rahamarkkinoilla − sen perusteella, kuka tätä valuuttaa kulloinkin käytti.

Keskeisiä väitteitä varhaisten kristittyjen debateissa oli kaksi:

1) Toisten kristittyjen väitettiin kärsivän väärän vakaumuksen puolesta: vainot eivät todistaneet heidän väärää uskoaan oikeaksi.
2) Vääristä syistä vainotuiksi joutuneiden kristittyjen kuvattiin olevan liian innokkaita kokemaan marttyyrikuolemaa: he etsimällä etsivät tilaisuutta kuolla tai “säntäsivät” tarpeettomaan kuolemaan.

Räikein esimerkki viimeksi mainitusta syytöksestä tulee Augustinukselta, joka väitti vääränlaista kristillisyyttä edustavien donatolaisten hyökkäilevän pahaa-aavistamattomien sivullisten kimppuun, jotta nämä surmaisivat heidät (Salisbury 2004: 159).

Kolmanneksi, “vapaamatkustajat” eivät aiheuttaneet varhaisen kristinuskon aikana ylitsepääsemättömiä ongelmia: vainoissa uskonsa kieltäneet yleensä hyväksyttiin uudelleen kirkon jäseniksi suhteellisen helposti. Lopulta tappiolle jäivät edellä mainittujen donatolaisten kaltaiset, tiukan costly behavior -linjan kannattajat.
Sisäinen moraalin taju

Huomionarvoinen piirre Monroen tutkimuksessa on haastateltujen toimintaan liittyvä väistämättömyyden tuntu. Kiinnostavan analogian tälle ajatukselle tarjoaa Matteuksen evankeliumin kuvaus viimeisestä tuomiosta (Matt. 23:31-46), jossa tuomion kriteerinä on hädässä olevien auttaminen ja auttamatta jättäminen.

Tässäkään kertomuksessa moraalisella laskelmoinnilla ei ole sijaa, eivätkä auttajat näytä toimineen taivaallisten palkintojen toivossa. Hehän olivat toimineet tietämättään: “Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?” Vasta tuomiolla heille selviää, että he auttoivat tuomarikuningasta auttamalla hänen “vähäisimpiä veljiään.”

Ei ole selvää, halusiko Matteus kannustaa lukijoitaan tekemään hyvää kaikille kärsiville vai ainoastaan oman uskonyhteisön jäsenille. “Veljistä” puhuminen näyttää viittaavan oman ryhmän jäseniin, samoin se, että he olivat vankeudessa. (Roomalaisessa maailmassa vankila ei ollut rangaistusmuoto, vaan vangitut odottivat siellä joko oikeudenkäyntiä tai varsinaisen tuomion toimeenpanoa.)

Universaalimmalle tulkinnalle löytyy puolestaan tukea Matteuksen Vuorisaarnasta. Siinä Jeesus opettaa, ettei niille, jotka rakastavat vain niitä, jotka rakastavat heitä, kerry “palkkaa” (Matt. 5:45). Tämän kohdan perusteella hyvän tekemisen tulee ulottua laajemmalle kuin omiin uskonveljiin ja -sisariin. Lisäksi Vuorisaarnassa kuulijoita kehotetaan tekemään hyviä tekoja niin, etteivät he itsekään huomaa niitä (Matt. 6:3): opetus, joka sopii hyvin yhteen auttajien yllättyneeseen reaktioon viimeisellä tuomiolla.
Luonne vai palkkio?

Matteuksen evankeliumissa on ilmeinen jännite eettisen toiminnan motiivin suhteen: toisaalta auttajat toimivat tietämättään, mikä näyttäisi sulkevan pois kaikenlaisen laskelmoinnin, toisaalta auttajia kannustetaan lupauksella tulevasta palkkiosta, mikä taas juuri kannustaa laskelmointiin.

Yksinkertaisin selitys jännitteelle voisi olla, ettei sillä ole niin väliä, millä perusteella ihminen päätyy toimimaan oikein, vaan pikemminkin tulos ratkaisee. On kuitenkin mahdollista, että jännitteen taustalla on harkittua moraalifilosofista ajattelua.

Antiikin maailmassa erityisesti stoalaiset filosofit puhuivat “täydellisestä ihmisestä” kuvatessaan ihanneihmistä. Tämä täydellinen ihminen toimi luonnostaan aina oikein ja tilanteen vaatimalla tavalla. Hän noudatti oikeaa elämäntapaa vailla ahdistusta, sillä hänen ei tarvinnut pähkäillä eri vaihtoehtojen välillä.

Koska täydellinen ihminen tiesi automaattisesti, mikä on oikein ja toimi aina sen mukaan, hän ei tarvinnut käskyjä, kieltoja, eikä muutakaan moraalista opetusta. Eettistä ohjeistusta ja kasvatusta sen sijaan tarvitsivat kaikki muut ihmiset, käytännössä koko ihmiskunta. “Täydellinen ihminen” oli nimittäin poikkeusyksilö, mihin liittyen stoalaiset kiistelivätkin, oliko kukaan oikeasti yltänyt tälle tasolle. (Engberg-Pedersen 2004.)

Varhaiskristilliset filosofit hyödynsivät tätä jaottelua. Clemens Aleksandrialainen (n. 150 - n. 215) puhui täydellisen ihmisen sijasta “gnostikosta” (kreikan sanasta gnosis, tieto), mutta tarkoitti samaa asiaa.

Yksi Clemensin käyttämä esimerkki liittyy vainoihin (Stromateis 4). Hänen mukaansa useimmat kristityt ryhtyivät marttyyriksi joko taivaallisen palkkion toivossa tai tulevan rangaistuksen pelossa. Gnostikko toimi samoin, mutta toisin perustein: hän ei tavoitellut palkkiota, eikä pelännyt rangaistusta, vaan hänen motiivinsa oli rakkaus. Oikea asenne takasi henkisen lujuuden: gnostikko pystyi kohtaamaan marttyyriuden järkähtämättä ja vailla pelkoa.

Myös Matteuksen evankeliumin kirjoittaja mahdollisesti tunsi ja käytti hyväkseen stoalaista filosofiaa (Stowers 2010). Stoalaisen filosofian tavoin Matteuksen Vuorisaarnassa “täydellinen ihminen” on ihanne, jota kohti kuulijan tulee pyrkiä (Matt. 5:48). Stoalaisesta näkökulmasta katsottuna tämän päämäärän ovat saavuttaneet ne, jotka tekevät hyvää tietämättään (Matt. 6:3; 25:34-40). Palkkion toivossa toimivat (Matt. 5:46) eivät puolestaan vielä olleet tällä tasolla, mutta matkalla oikeaan suuntaan.
Lopuksi

Keskusteluun eettisen toiminnan lähtökohdista liittyy väistämättä klassinen kysymys, voiko hyvettä opettaa. Entä voiko kasvatuksella vaikuttaa ihmisen moraaliseen tajuun? Rationaalisen valinnan teoriasta käsin vastaus on ilmeisen selvä: ihmiselle voidaan opettaa erilaisia palkkiojärjestelmiä, joiden varassa hän tekee moraaliset valintansa.

Mitä enemmän taas korostetaan ihmisen sisäistä moraalin tajua, sitä vähemmän kasvatuksella on merkitystä. Stoalaiseksi “täydelliseksi ihmiseksi” ei kasveta; sellaiseksi synnytään. Toisaalta stoalaisenkin teorian mukaan kaikki alemmalla tasolla olevat ihmiset tarvitsevat opetusta. Heidän käsityksiinsä oikeasta ja väärästä voidaan ja pitää vaikuttaa käskyillä, kielloilla ja opastuksella.

Monroe puolestaan nostaa vahvasti esiin ihmisen biologisen puolen. Hänen mukaansa kulttuuri voi tarjota erilaisia minäkuvia, joista ihminen lopulta valitsee omansa geneettisten taipumustensa mukaisesti. Tässä tapauksessa eettisellä kasvatuksella on vain rajallinen merkitys ja ratkaisevassa asemassa on perimä.

Ihmisen biologisilla ominaisuuksilla on siis kiistaton vaikutus käyttäytymiseen. Esimerkiksi temperamentin on todettu olevan synnynnäinen ominaisuus, jota on vaikeaa (tai jopa mahdotonta) muuttaa.

Toisaalta arkipäivän kokemusten perusteella on ilmeistä, että ihmiset tekevät kaiken aikaa moraalisia laskelmia ja toimivat niiden mukaan. On esimerkiksi vaikea selittää geneettiseksi reaktioksi se, että useimmat autoilijat keventävät kaasujalkaa silloin, kun huomaavat tutka-aseman tai vastaantulevan poliisiauton. Käyttäytyminen tässä tapauksessa epäilemättä perustuu pikaiseen moraaliseen laskelmaan, että turhia sakkoja kannattaa välttää.

Olennaisempi kysymys onkin, kuinka pitkälle palkkioihin ja rangaistuksiin perustuva rationaalinen valinta kantaa. Entä kuinka hyvin teoria toimii niissä tapauksissa, joissa kyse ei ole sakkojen tapaisista “pikavoitoista”, vaan vasta tuonpuoleisuudessa saatavista palkkioista ja rangaistuksista? On hyvin mahdollista, että tuleva palkkio oli joidenkin kristittyjen marttyyrien keskeinen motiivi, mutta ei kaikkien. Useimmille marttyyrikuolema oli välittömämpi ja siksi käytännössä suurempi uhka kuin tuleva rangaistus.

Matteus ei luopunut tämänkaltaisesta palkkioajatuksesta kokonaan, mutta osittain kyseenalaisti sen. Clemens sen sijaan vei ratkaisun askeleen pidemmälle: on moraalisesti arvokkaampaa toimia oikein asian itsensä vuoksi ja vain rakkauden motivoimana kuin palkkion toivossa tai rangaistuksen pelossa.



Kirjoittaja Ismo Dunderberg, TT, on Uuden testamentin eksegetiikan professori Helsingin yliopistossa.