Jumalan lakien rikkominen aiheuttaa kärsimystä

Kristinuskon suuri lahja länsimaiselle kulttuurille on käsitys ainutlaatuisesta yksilöstä. joka on luotu äärettömän persoonallisen Jumalan kuvaksi. Ihminen on vapaa toimiessaan rakkauden mukaisesti noudattaen Jumalan käskyjä ja moraalilakia.

Kristinuskon mukaan jokainen ihminen on ehdottoman ihmisarvon omaava ainutlaatuinen yksilö sikiämisestään aina kuolemaansa asti. Niinpä kristinusko torjuu abortin, eutanasian sekä lapsen tuottamisen elinikäiseen isättömyyteen tai äidittömyyteen lisääntymisteknologian avulla.

Yksilön merkityksen korostus on länsimaisessa kulttuurissa viimeisen parin vuosisadan aikana maallistunut ja irronnut kristillisestä arvopohjastaan. Maallistuneessa muodossaan yksilön vapauden ja autonomian (itsemääräämisoikeuden) korostus on johtamassa moraalisiin väärinkäytöksiin.

Autonomisesti itseohjautuvalla aikuisella katsotaan olevan oikeus tappaa lapsi äidin kohtuun, jättää abortissa elävänä syntynyt vastasyntynyt lapsi kuolemaan, tuottaa lapsia elinikäiseen isättömyyteen tai äidittömyyteen lisääntymisteknologian avulla ja päästä eroon itsemääräämiskykynsä menettäneistä vanhuksista hyvän kuoleman (eutanasian) nimissä.

Huolimatta yhä etenevästä väkivallan ja kuoleman kulttuurista länsimainen ihminen kokee edustavansa humaanisuutta ja eettisyyttä ja pitää kristinuskoa eettisesti alempiarvoisena.




Kirjaimellisesti ymmärrettynä yksilön autonomialla tarkoitetaan sitä, että yksilö on laki itselleen, asettaa itse lakinsa. Perimmäisessä mielessä maallistuneen autonomian käsitteen ytimessä on kapina Jumalaa ja hänen luomisjärjestystään vastaan.

Jumalan asettaman luomisjärjestyksen ja moraalijärjestyksen rikkominen voi tuottaa hetkellistä nautintoa ja vapauden ja itseriittoisuuden tunteen, mutta lopulta se tuottaa kärsimystä sekä itselle että muille ihmisille. Kärsimys kohtaa ensimmäisenä kaikkein heikoimpia eli lapsia.

Koska aikamme ihminen torjuu tiedon Jumalasta ja hänen laistaan, hän torjuu myös oman syyllisyytensä. Tämä johtaa vaientamisen kulttuuriin, jossa lapselta viedään oikeus puhua aikuisten hänelle aiheuttamasta tuskasta, koska se herättäisi aikuisessa syyllisyyttä.

Minulle soitti äskettäin henkilö, joka joutui kasvamaan ilman isää. Kyselin häneltä, miten hän lapsena koki isättömän elämänsä. Hän sanoi: ”Se oli helvetillistä.” En itsekään odottanut näin rajua luonnehdintaa, vaikka olenkin lukenut tutkimuksia, joissa kerrotaan lapsen kokemasta isän tai äidin ikävästä.

Hän kertoi jo varhain vaistonneensa, ettei hän voinut puhua poissa olevasta isästään äitinsä kanssa. Niinpä hän joutui elämään isättömyyden helvetissään yksin, voimatta ilmaista tuskaansa kenellekään. Epäilemättä juuri tämä vaientamisen ilmapiiri pahensi hänen tuskaansa.

Nuorena miehenä hän joutui psykoosiin, jonka seurauksena hän vietti vuoden mielisairaalassa. Siellä hän tutustui moniin vastaaviin elämänkohtaloihin. Kaikkein vaikeimmille tapauksille oli yhteistä, että heillä oli epäselvyyttä isän tai äidin suhteessaan.

Seksuaalisen vapauden kulttuuri johtaa ihmistä valintoihin, joita hän saattaa joutua katumaan loppuelämänsä. Jumalan kuvaksi luotuina olentoina emme pysty pakenemaan moraalista tietoamme ja omaa syyllisyyttämme. Jos torjumme omantuntomme kolkutuksen, omatunto tulee lopulta luoksemme raastavana kostajana, kuten J. Budziszewski asian ilmaisee kirjassaan Tätä emme voi olla tietämättä.

Jacquie Stalnaker, joka on nyt 44-vuotias, kertoo abortoineensa tyttärensä parikymppisenä, koska hänen poikaystävänsä ei halunnut pitää lasta. Aborttiklinikalla hänelle kerrottiin, että toimenpide on nopea, kivuton eikä asiasta enää sen jälkeen tarvitsisi huolehtia. Stalnakerin kokemus oli kuitenkin aivan erilainen:

”Tiedän hetken, jolloin lapseni kuoli sisälläni ja se oli kaikkein tuskallisin asia, jonka tulen koskaan kokemaan. Sillä hetkellä ymmärsin, että tapoin lapseni. Siitä hetkestä alkaen elämäni muuttui pysyvästi. Elin pelossa, häpesin, tunsin itseni hylätyksi. Se tuhosi jokaisen ihmissuhteeni. Se sai aikaan, etten luottanut keneenkään tai mihinkään elämässäni. Kyseenalaistin kaiken. Käytin tuhansia dollareita terapeuttien vastaanotoilla käynteihin. Aina kun terapeutti alkoi puhua jostakin sellaisesta, mitä en halunnut kuulla, vaihdoin toiseen terapeuttiin. Ja tämä prosessi jatkui vuosikausia. Abortti muuttaa ihmisen elämän eikä hän ole koskaan enää sama sen jälkeen.”

Stalnaker löysi lopulta rauhan. Hän meni kristilliseen terapiaohjelmaan, jossa hän antoi lapselleen nimen. Hän tunnusti, että hänen abortoimansa lapsi oli hänen lapsensa ja hänen vanhempiensa lastenlapsi. Lapsi kastettiin poissaolevana ja hänelle pidettiin muistotilaisuus kirkossa. Nyt äiti sai luvan surra menettämäänsä lastaan ja kokea Kristuksen anteeksiantamuksen tuoman rauhan. Seksuaalisen vapauden kulttuuri oli johtanut hänet harhaan niin, että hän antoi tappaa lapsensa. Mutta sielua ei voi tappaa: ihminen on ikuisuusolento.