KESTÄNKÖ USKOSSA, PÄÄSENKÖ PERILLE?

KESTÄNKÖ USKOSSA, PÄÄSENKÖ PERILLE?

Hengellisillä syventymispäivillä 2014

Miten kestämme loppuun asti niin, että pääsemme perille? Se on tänäänkin elämämme tärkein kysymys. Vastaaminen on siksi vaikeaa, että siihen sisältyy koko elämämme kristittynä ja se on myös asia, josta viimeisen sanan sanoo itse Herra.

Siksi ei ole helppoja eikä yksinkertaisia standardivastauksia. Eikä vastauksessa voi olla kysymys mistään kirjaviisaudesta, vaan meidän arkielämästämme, siitä miten käytämme aikaa, miten teemme työmme, miten elämme keskellä ihmissuhteita, mihin sidomme ajatuksemme ja mihin suuntaamme päivittäisen kiinnostuksemme. Vastaus tähän kysymykseen on aina mitä henkilökohtaisin ja käytännöllisin.

Kuinka kauhistuttavaa olisikaan, jos Herra sanoisi meille pian edessämme olevassa elämäntilanteessa: ”Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?” (Luuk 12:20).

Entä, jos Jeesus sanoo meille Luukkaan tallettaman vertauksen sanoin: ”En minä tunne teitä enkä tiedä, mistä te olette ... Menkää pois minun tyköäni”? Ja vertaus jatkaa: ”Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys” (Luuk 13:25,27,28. Sama asia tulee esiin silloin, kun Jeesus sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ”Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä” (Matt 25:41).

Olemme elämämme lopputuloksen kannalta kaikkein tärkeimmän kysymyksen edessä.

YKSIN KRISTUKSEN EVANKELIUMIN VARASSA PÄÄSEN PERILE

Kuinka itsestään selvältä monen meidän mielestämme saattaakaan tuntua väite, että kestämme uskossa loppuun asti ja pääsemme perille vain sikäli, mikäli pidämme kiinni Kristuksen evankeliumista. Kristuksen evankeliumissa ja uskossa evankeliumiin on kaikki mitä tarvitsemme päästäksemme iankaikkiseen elämään.

Mistä evankeliumissa on kysymys, se tulee hyvin esiin Paavalin sanoissa Korinttilaisille (1 Kor. 15:1-4). Paavali palauttaa siinä lukijoittensa mieliin julistamansa evankeliumin. Juuri sen he olivat ottaneet vastaan. He pelastuvat vain silloin, kun he pitävät siitä kiinni ja säilyttävät sen sellaisena kuin Paavali oli sen heille julistanut.

Evankeliumi on jotain sellaista, jonka Paavalikin oli itse saanut ja jonka hän nyt vuorostaan oli antanut heille tiedoksi. Evankeliumi ei siis ollut jokin erityinen hengellinen kokemus, jonka korinttilaiset olivat saaneet. Se oli tiedoksianto, jonka he olivat ottaneet vastaan ja johon he olivat uskoneet.

Tiedoksiannolla oli selvä sisältö. Paavali kertasi sen: ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin oli kirjoitettu” (15:3-4).

Kuinka ällistyttävän vaikeaa onkaan vuodesta toiseen pitää uskonelämässämme kaikkein tärkeimpänä juuri tätä tiedoksiantoa. Vaikea on myös uskoa, että juuri tuon sisältöisen evankeliumin sälyttäminen ja siitä kiinnipitäminen olisi noin ratkaisevan tärkeää iäistä kohtaloamme ajatellen. Eikö sitä tärkeämpää olisi se, että antaudumme Herran käytettäväksi, kannamme hänelle hedelmää ja muutumme jo nyt hänen kaltaisekseen rakastaviksi ihmisiksi.

Ehkä meille olisi sittenkin syytä toistuvasti todella pysähtyä Paavalin vakavan nuhtelun eteen ja ottaa se myös itsellemme? Hänhän kirjoitti Galatian uskoville: ”Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!” (Gal 3:1). Muut Raamatun totuudet kiinnostavat meitäkin enemmän kun Jeesus Kristus ristiinnaulittuna. Eikö ole aivan liian yksipuolista keskittyä vain siihen!  

Eiköhän vain ole liian uuvuttavaa veisata vuodesta toiseen rukousta: ”Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgatan” (301:1). Mutta nyt onkin kysymys siitä, että todella juurrumme Jeesukseen Kristukseen ja häneen ristiinnaulittuna ja opettelemme jo täällä uuden virren sanoja teurastetusta Karitsasta. Mutta onhan niitä monia muitakin hyviä virsiä! On toki!

On eräs virsi, joka kuvaa mielestäni mitä syvällisimmin Pyhän Hengen tärkeintä työtä sydämessämme ja uskonelämässämme. Se myös kertoo meille, mitä on todellinen täyttyminen Pyhällä Hengellä. Lainaan siitä muutaman säkeistön. Virsi 121: (2) ”Silmäni avaa, voitele, niin että katsoisivat ne uskossa yli kaiken muun vain salaisuuteen ristinpuun, sen korkeuteen, pituuteen, sen syvyyteen ja laajuuteen.” (3) Minulle Jeesus kirkasta ja tunnolleni vakuuta, hän että kärsi tähteni ja kantoi syyllisyyteni. Näin minua hän rakasti, verellään maksoi velkani. (5) Mua neuvo aina muistamaan, hän mitä kärsi sielussaan, myös haavat verta vuotavat ja ristin tuskat katkerat. Suo, että niihin katsoisin, edessä ristin särkyisin.”  

Näin siis evankeliumissa ei ole kysymys siitä, mitä olemme itse kokeneet, mitä meistä on tullut, vaan siitä, että me näemme, mitä Kristus on, mitä hän on tehnyt puolestamme ja pidämme nyt kaksin käsin kiinni tästä Kristuksesta. Valitettavasti meitä yleensä kiinnostaa paljon enemmän se, mitä hän on saanut aikaan meissä itsessämme. Meidän on niin vaikea oppia pitämään Jeesusta ensisijalla ja itseämme taustalla.

Luin aikoinaan varsin yllättyneenä erään vanhan ja kokeneen kristityn kuvausta siitä, miten hänelle vasta vanhalla iällä kirkastui oikein todellisena Kristuksen evankeliumi. Hän kuului sellaiseen kristilliseen kirkkoon, jota olin pitänyt kovin lainhenkisenä. Hän kuvasi löytöänsä: ”Näin, että pelastukseni keskeisenä henkilönä on Kristus ja se, mitä hän on tehnyt minun hyväkseni. En minä voi elää Herralle otollista elämää, mutta kun minä uskon Kristukseen, hän on minun sijaiseni. Minä kurja syntinen saan luottaa siihen, mitä Kristus on tehnyt minun hyväkseni. Hän on antanut minun syntini anteeksi ja puettanut minut omaan vanhurskautensa vaippaan. Minun oma vanhurskauteni on kuin likainen vaate, mutta Kristuksen vanhurskaus on täydellinen. Minä saan etuoikeuden uskon kautta vastaanottaa ja omistaa tämän vanhurskauden. Kristus on minun sijaiseni. Tämä on jotain niin suurenmoista, etten tiedä miten tätä korostaisin ja kiittäisin siitä Jumalaan” (Henning Karström, 1979).

Juuri tästä on kysymys meidänkin kohdallamme, jos aiomme päästä perille!

MIKSI EVANKELIUMI JEESUKSEN SOVITUSKUOLEMASTA VIE MEIDÄT PERILLE?

Kaikkein perustavinta ja oleellisinta ihmisen olemisessa Jumalan edessä on ihmisen perinpohjainen syntisyys. Kaikki muu ihmisessä on Jumalan edessä toisarvoista. Tämä tosiasia ihmisestä tulee esille jo aivan Raamatun alussa (1 Moos 3 ja 6). Psalmi 130:3 sanoo sen meille: "Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?" (Ps 130:3).

Jumalan edessä on siis aina jokaisen ihmisen kohdalla ratkaisevaa hänen syntisyytensä ja syntinsä.

Valitettavasti yksikään meistä ei myönnä tätä ilman muuta. On ihme, jos suostumme näkemään tällä tavoin ihmisenä olemisemme Jumalan edessä. Moni uskovakin kiusaantuu ja jopa loukkaantuu, kun puhutaan ihmisen syntisyydestä ja on sitä mieltä, ettei siitä alituisesti tarvitse huomauttaa. Moni myös haluaa torjua opetuksen uskovan syntisyydestä. Uskovalla on enintään joitakin satunnaisten lankeemusten roiskeita. On monia kirkkomme jäseniä, jotka eivät pidä siitä, että jokainen jumalanpalvelus alkaa synnintunnustuskehotuksella ja synnintunnustuksella. Aina täällä syyllistetään!

Jos annamme Pyhän Hengen tehdä työtään meissä, hän yhä syvemmin paljastaa meille syntimme (Joh16:8, kreik. hamartas). Jumalan koulussa uskova aikaa myöten vakuuttuu ja käytännössä joutuu kokemaan, että hänen tuskainen pahuutensa, hänen lankeemuksensa ja syyllisyytensä on hänen pysyvä perusongelmansa Jumalan tulisilmien edessä. Paavalikin koki tämän kipeällä tavalla ja tunnusti sen avoimesti uskoville: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room 7:14-24).

Valitettavasti emme ole uskoon tultuamme muuttuneet Kristuksen kaltaisiksi ja huomaamme tekevämme päivittäin syntiä. Nämä päivittäiset lankeemuksemme ja pysyvä syntisyytemme synnyttää meissä syyllisyyden, ja voi lamauttaa ja jopa tuhota kestävyytemme uskonkilvoituksessa.

Mutta kristitty on ihminen, joka on syvästi vakuuttunut ja myös käytännössä kerta toisensa jälkeen kokenut, että hänen tuskainen pahuutensa ja syyllisyys- ja syntiongelmansa ratkeaa vain Jeesuksen ristinkuoleman edessä. Hän on vakuuttunut siitä, että mikään maailmassa ei ole hänelle lopulta tärkeämpää ja turvallisempaa kuin Herran Jeesuksen Kristuksen sovituskuolema Golgatan keskimmäisellä ristillä. Hän haluaa täysin tietoisesti sitoa koko nykyisen elämänsä, tulevaisuutensa, ihmisenä olemisensa juuri tähän Jumalan liiton merkkiin ja historian tapahtumaan. Se on hänelle tässä maailmassa ihmeitten ihme. Siinä hänelle julistetaan ja annetaan kaikkein arvokkainta maan päällä.

Siksi emme etsi Jumalaa korkeudesta. Emme yritä kohottautua taivaaseen. Emme pyri jalostamaan itseämme hyviksi ihmisiksi. Menemme syntisinä ristin juurelle, häpeäpaalun eteen. Siinä edessämme on Jumalan ainoa Poika, joka ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta ja joka on samaa olemusta kuin Isä. Siinä hän on heikkona ja voimattomana. Sillä hän oli heikko, kun hänet ristiinnaulittiin (2 Kor 13:4).  Hän on siinä siksi, että menisimme aivan ristin juurelle, niin lähelle, että meidän päällemme valuisi kuuma, polttavan kuuma sovitusveri (Zoltan Turoczy).

Siinä hän on Jumalana, joka ottaa vastaan pahoja ihmisiä, syntisiä, tuskaisia ja masentuneita. Hän ottaa vastaan sillä tavoin, että hän kärsii meidän kanssamme, kärsii meidän syntiemme tähden ja kätkee meidät anteeksiantamukseensa heti, kun tulemme hänen luokseen

Tarvitsemme sanomaa Kristuksen rististä ja sovituksesta tänään paljon kipeämmin kuin uskonelämämme alussa. Olemme nähneet entistä selvemmin oman sisimpämme to­dellisen laadun, sen korjaantumattoman pahuuden. Siksi mikään uutinen ei ole sen merkittävämpi kuin hyvä uutinen Jeesuksen sovituskuolemasta syntisyytemme tähden. Vain Kristuksen kärsimys Golgatalla voittaa kaikki sydämemme tuhannet juonet. Vain se antaa todellisen rauhan Jumalan kanssa.

Kyetäksemme luottamaan siihen, että syntimme ovat sovitetut, on hyvä toistaa usein Raamatun sanoja sovituksesta. Jo Vanha testamentti vakuuttaa: ”Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, hänen haavainsa kautta me olemme paratut” (Jes 53:5; KR 38.

Monet UT:n kohdat todistavat sovituksen salaisuudesta: ”Hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1 Joh 4:10). ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen” ( Room 3:25). ”Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa” (2 Kor 5:19, KR 38). ”Itse, omassa ruumiissaan, ’hän kantoi meidän syntimme’ ristinpuulle” (1 Piet 2:24). ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi” (1 Kor 15:3). ”Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman” (1 Joh 2:2). ”Rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal 2:20).

Emme ole vielä osanneet tarpeeksi syvälle katsoa Jeesuksen ristin sovittavaan rakkau­teen emmekä ole uskalta­neet pudottautua kokonaan sen varaan. Sisimmässämme on paljon tiedostama­tonta syyllisyyt­tä sekä unelmia ja vaatimuksia parempana olemi­sesta. Välillä jotain siitä pulpahtaa tietoisuuteemme ja aiheuttaa kovan ahdistuksen. Pitäisi olla jo näkyvissä jotain paremmaksi muuttumista, todellisia tuloksia. Mutta kun ei vain ole. Emme ole korjaantuneet. Siksi emme ole osanneet emmekä uskaltaneet antaa Herran rakastaa meitä syntisinä vielä enemmän kuin tähän asti.

Tiedämme kyllä, että Jumala tänäänkin vanhurs­kaut­taa meidät eli julistaa meidät taivaskelpoiseksi Poikansa sovituskuoleman tähden, vaikka edelleenkin olemme monella tavoin jumalattomia. Mutta tästä tiedosta huolimatta yhä vain on sydämessämme jotain niin ahdasta, ettemme ole osanneet pohjia myöten avautua ristin sanomalle. Tiedämme kyllä, että yksin ”Jeesuksen haavat tarjoavat meille riittävän turvan” (Luther).

Siksi ”puhu usein hänen kanssaan ja katsele häntä ristillä ja Getsemanessa sekä usko vakaasti joka hetki uudelleen, ettei hän vaadi sinulta mitään, ei yhtään mitään. Tule kaikkina aikoina hänen tykönsä ja ilmoita aivan lapsellisesti, ettei sinulla ole mitään, ja ano häneltä kaikkea, niin saat pian nähdä, että omavanhurskautesi loppuu lyhyeen ja rohkeutesi lisääntyy (Jonas Lagus).”

Juuri tässä halvassa ja kärsivässä Jumalassa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteen kätkettyinä. Juuri hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti. Vasta täällä pääset tuntemaan todellisen Jumalan. Jumalan tunteminen ei ala ylevistä kokemuksista, taivasmatkoista, korkeudesta, vaan syvyydestä, maan alimmasta paikasta, sillä voiko mikään olla sen alempana kuin Pääkallonpaikka, jossa rikolliset mestataan ja jossa pilkkahuudot leikkaavat ilmaa.

Kristus kantoi meidän syntiemme syyllisyyden ja rangaistuksen sen syvintä syvyyttä myöten: hän riippui ristillä kirottuna, Jumalan hylkäämänä. Kärsimyshistorian tutkimattomin, kauhistuttavin ja lohduttavin syvyys on Jeesuksen epätoivonhuudossa: Jumalan, Jumalani, miksi minut hylkäsit.

Juuri siinähän on meidänkin hätämme silloin, kun tuska ja avuttomuus saartavat meidät, kun emme enää ole suuria emmekä hyviä emmekä sankarillisia. Koemme, että Jumala on hyljännyt meidät. Mutta tämän viimeisenkin hätämme Kristus on kestänyt meidän tähtemme ja sijastamme. Se merkitsee, ettei enää tule sitä epätoivon pimeyttä, missä hän ei voisi seistä vierellämme. Tässä on sovituksen salaisuus, joka ulottuu ihmishädän syvimpiin uumeniin.

Kylväjän Vuosikirjasta 1980 oli Per Wallendorffin johdantokirjoitus. "Kristuksen rakkaus tuo meidät syntiemme anteeksiantamuksen osallisuuteen. Siinä julistetaan Jumalan edessä joka hetki meille vanhurskauttamistuomio. Siinä syntisinä ja heikkoina tunnustamme viheliäisyytemme ja pyydämme, että Jumala Jeesuksen tähden antaisi kaikki syntimme anteeksi olemuksemme pohjia myöten. Siinä rukoilemme, että Jumala synnyttäisi oikean uskon sydämeemme ja pukisi päällemme Kristuksen lahjavanhurskauden pyhitykseksi, viisaudeksi ja lunastukseksi. Tämän  vanhurskautustuomion tuo meille Raamatun sana Pyhä Hengen kautta omaisuudeksemme ja iloksemme. Kiitos tästä, rakas Herra Jeesus!". "Jumalan valtakunnan sisällinen voima ja ilo, sen yhdistävä side ja ohjenuora on Jumalan meille hankkima vanhurskaus. Ei meiltä itseltämme eikä meidän uskonnollisuudestamme taikka töistämme ja uhreistamme tule minkäänlaista ansiota Jumalan edessä. Me olemme itsessämme syntisiä ja itsekkäitä, heikkoja ja epäuskoisia. Mutta Jeesuksen suorittama ja tuottama lain täyttäminen ja rakkaus Jumalaan luetaan vanhurskaudeksi. Niin Jumala on päättänyt."

Erkki Leminen on osannut pukea tämän kampailun Herran edessä runon muotoon:

(1)  Mitä sinulle antaisin, Herra, kun kaikki on hallussasi? Mitä sinulle sanoisin vielä, kun kaikki on tiedossasi? Miten jotakin salata voisin, kun kaikki on valossasi? (2). Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan. (3) Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanon kuitenkin, laupias Herra: "Pidä heikkoja omanain". (4) Mihin luotasi menisin, Herra, mihin yksin joutuisinkaan? Miten kylmä ja tyhjä ja turha, voisi elämä ollakaan? Sinun ikuinen sanasi yksin on toivoni ainoastaan. (5) Sinun eteesi haluan, vaikka en osaisi uskoakaan. Sinun luonasi viivyn, vaikka olen voimaton rukoilemaan. Sinä kiusani, vaivani tunnet, sinun hoitoosi jäädä saan. (6) Mitä sinulle antaisin, Herra, mitä sanoisin tuskassain? Miten maksaisin velkani suuret, kun omistan syntiä vain? Sanoit Jeesus: "On täytetty kaikki, minä vapaaksi sinut sain".

JUMALAN SANAAN LUOTTAVA PÄÄSEE PERILLE

Usko katselee ja sitoutuu aina tavalla tai toisella Raamatun sanaan. Raamatun sanassa on uskon juuri ja perusta. Siksi aina ensin on oltava Raamatun sana. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room 10:17).

”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo” (Room 15:4).

”Sinä olet tarkoin seurannut sanaani ja kestänyt, ja siksi minä puolestani tarkoin varjelen sinua ja pelastan sinut siitä koetuksen hetkestä, joka kohtaa koko maailman ja panee koetteelle maan asukkaat. Minä tulen pian. Pidä kiinni siitä mitä sinulla on, ettei kukaan vie voitonseppelettäsi. Siitä, joka voittaa, minä teen pylvään Jumalani temppeliin” (Ilm 3:10-12).

Kun kyselee uskovilta, mikä Raamatun lause on auttanut heitä kestämään, on yllättävä nähdä kuinka monia erilaisia jakeita Raamatusta tulee silloin esille. Tuntuu siltä kuin Pyhä Henki kylväisi Jumalan kansan sydänten maaperään mitä moninaisempia Raamatun kohtia.

Näyttää siltä kuin Raamatusta olevista 31 170 jakeesta kukin löytäisi aivan omansa. Nimenomaan VT sisältää paljon tällaisia kätkössä olevia sanan aarteita.

Koska meidän muistimme on hatara, on tärkeää alleviivata ja merkitä selvästi omaan Raamattuumme sellaisia jakeita, jotka tuntuvat koskettavan meitä. On hyvä käyttää myös  värikynää ja päivämääriä. Kuinka paljon helpompaa onkaan silloin, kun ahdistukset oikein lyövät meitä, tarttua Raamattuun, jossa on alleviivattuna monia tärkeitä kohtia. Silloin ei tarvitse hapuilen etsiä. Löytää piankin jonkun niistä tärkeistä jakeista, jotka Pyhä Henki on jo ennakolta sisintämme koskettaen pannut meidät alleviivaamaan.

HERRAA AVUKSI HUUTAVA PÄÄSEE PERILLE

”Sinä päivänä, jona minä huusin, sinä vastasit minulle; sinä rohkaisit minua: minun sieluni sai voiman” (Ps. 138:2-3). Tuokoon elämä tullessaan, mitä tuo, tapahtukoon minulle ja läheisilleni ja isänmaalleni mitä tapahtuu, yhdestä asiasta toivon jaksavani pitää kiinni aina ja joka tapauksessa. Se on usko Jeesukseen. Jos uskolla Jeesukseen tarkoitettaan jotain oikein hienoa asiaa, jotain suoritustani, tekoani, aikaansaannostani - silloin en kestä. Mutta jos usko on vain Jeesuksen nimen avuksihuutamista, silloin on mahdollista minunkin säilyttää usko loppuun asti.

Olen ollut kiitollinen siitä, että löysin Raamatun alkulehdiltä tuon erikoisen sanonnan "huutaa avuksi Herran nimeä" (1 Moos 4:26b, KR 38. Siinä olevan heprean sanan täsmällisestä merkityksestä ei ole varmuutta. Se esiintyy VT:ssa 14 kertaa. Esim. Abram "huusi avuksi Herran nimeä" (1 Moos 12:8, "ja Abram huusi siinä avuksi Herran nimeä" (13:4), Iisak "rakensi sinne alttarin, huusi avuksi Herran nimeä" (26:25). Samaan rohkaisee tuttu Psalmin jae: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua" (Ps 50:15). Huipentumana on kuitenkin Jooelin sana, jota lainataan Roomalaiskirjeessä: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu" (Jooel 2:32; Room 10:13). Pelastumisen kynnys ei totisesti ole kenellekään liian korkea!

Tässä ei kysytä millainen minä avuksihuutajana olen, mitä olen saanut aikaan, mitä minusta on tullut. Riittää kun aina ja toistuvasti jaksan huutaa avuksi oikeaa nimeä. Ainoa oikea nimi maailmassa on Herran Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan nimi. On hyvä jatkuvasti huokailla: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä" (ns. Jeesus-rukous). Juuri niinhän teki ryöväri ristillä. Ei hän ollut onnistunut missään koko elämässään, ei hänestä tullut mitään, vain pahaa hän oli saanut aikaan. Nyt ei ollut enää muutoksen mahdollisuutta. Ja siinä toivotonta toivottomammassakin tilanteessa hän sanoi: "Jeesus, muista minua" (Luuk 23:42). Muuta ei tarvittu - turhaan ja tyhjään eletty elämä ei sittenkään mennyt hukkaan, sillä Jeesus vastasi hänelle ja vastaa jokaiselle häntä avukseen huutavalle ajan loppuun asti: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa" (Luuk 23:43, KR 92). Kenen kanssa Jeesus on, se aina voittaa elämässä ja kuolemassa.

”Herran kävi kansaa sääliksi, kun hän kuuli sen huokailevan sorrettuna ja vaivoissaan” (Tuom 2:18. Juuri siinä on avuksihuudon vaikutuksen salaisuus. Kun huokailemme vaivoissamme, Herra kuulee ja säälii. Olemme saaneet omaksemme Hengen ja se tulee näkyviin siinä, että huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi (Room 8:23). Juuri sillä tavoin Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin (Room 8:26).

Joissakin vaikeissa elämän vaiheissa tuo huokaus onkin ainoa jota jaksamme tehdä. Ehkä silloin meillä ei ole edes kovin suurta luottamusta siihen, että Jumala auttaa. Koemme vain, että olemme täysin ymmällä, koska hän ei näytä auttavan.

Miten Paavali opettikaan tätä huokailun teologiaa? Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme (2 Kor 5:2). Huokailemme ahdistuneina. (2 Kor 5:4). Sitten Paavali jatkoi: Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen. Olemme siis aina turvallisella mielellä (2 Kor 5:5-6). Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen. Mutta mielemme on turvallinen (2 Kor 5:7-8.

Paavali tilitti vaikeaa elämäänsä ja kestämistä: "Jumalan avulla olen kuitenkin selvinnyt tähän päivään asti ja voin nytkin täyttää todistajan tehtävän" (Apt 26:22, KR 92). Hän oli oppinut tuntemaan Jumalan Jumalana, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat (Room 15:5).

PERILLE PÄÄSEE SE, JOKA SUOSTUU TULEMAAN MURSKATUKSI TÄSSÄ MAAILMASSA

Onko perille pääseminen salaisuus siinä, että opin kärsivällisesti rukoilemaan vuosikymmeniä samaa rukousta saamatta siihen rukoukseeni rukoukseni sisällön mukaista vastausta ja mitään kokematta. Jumala ei näytä kaikkivaltiudellaan puuttuvan millään näkyvällä tavalla siihen asiaan, jota olen häneltä pyytänyt. Vaikka en näe mitään muutosta tapahtuvan rukoilen kuolemaani asti.

Helppohan silloin on uskoa, kun Jumala vastaa rukouksiin vaikkapa parantamalla ihmeellisesti tai tekemällä jonkun muun ihmeen. Mutta jatkaa Herran puoleen kääntymistä kuten Jeesuksen vertauksen köyhä leski (Luuk 18 ja jatkaa näin läpi koko ajallisen elämän.

Miten Luther sanoikaan: ”Jumala varmasti kuulee niitä, jotka rukoilevat uskossa, vaikka ei heti sillä hetkellä, sillä tavalla tai juuri siinä asiassa kuin he ovat esittäneet, vaan silloin ja sillä tavalla kuin häntä miellyttää ja niin kuin hän tietää olevan heille hyödyksi.”

Tällainenhan oli Paavalin pistin lihassa. Hän rukoili, että se otettaisiin pois. Ei vain otettu. Vastaus kyllä tuli, mutta siinä ei puhuttu mitään Saatanan enkelin ja pistimen poisottamisesta, jota Paavali oli pyytänyt. Sanottiin vain, että Jumalan armo kyllä riittää rusikoimisenkin keskellä ja heikkous on voimaksi eikä kaiken tuhoavaksi heikkoudeksi.

En saa antaa minkään lamauttaa itseäni. Kävi minulle miten tahansa, kohtasin elämäni kulussa millaisia vastoinkäymisiä ja pettymyksiä tahansa, en saa antaa masennuksen ja toivottomuuden vallata mieltäni. Selviän kaikesta läpi joka tapauksessa – jollei muuten niin ainakin silloin, kun ”enkelit vievät minut Aabrahamin helmaan”. He vievät silloin minut iloon keskeltä kurjuuttani, ahdistustani ja maahan nujerrettuna olemistani. Tästä edessä olevasta ihmeellisestä asiasta saan, joka tapauksessa pitää kiinni ja pitää kiinni vain siksi että olen uskaltanut turvata Jeesuksen nimeen ja huutaa tänäänkin Jeesuksen nimeä avukseni!.

"Jotta siis uskolle olisi tilaa, täytyy kaiken mitä uskotaan, olla salattua. Mutta sitä ei voida salata syvemmälle kuin siten, että se asetetaan vasta­kohdaksi sille, mikä on havaittavaa, tunnettavaa ja koettavaa. Kun siis Jumala tekee eläväksi, hän tekee sen viemällä kuolemaan, kun hän van­hurskauttaa, hän tekee sen saattamalla syylliseksi, kun hän vie taivaa­seen, hän tekee sen johdattamalla helvettiin - kuten Raamattukin sanoo: 'Herra antaa kuoleman ja tekee eläväksi, hän vie helvettiin ja tuo jälleen takaisin'" (Luther; vrt. 1. Sam. 2,6).

Ja silloin Kristus on - kuten vanhan suomalaisen virren (VK 322) sanoin ehkä rohkenemme veisata - "turva turvattoman", "apu kiusatun", "lohduttaja vaivatun", "ilo itkeväis­ten", "väärien vanhurskaus", "tyhmäin viisaus”. Minulla on varaa olla nöyryytetty, maahan murskattu, hedelmätön oksa.  Kaikesta huolimatta koetan riippua kiinni Jeesuksessa Kristuksessa. Eihän se kiinni riippuminen ole enää muuta kuin hätähuutoa: Älä Herra sittenkään hylkää. Auta kestämään näitä vaikeita ja raskaita uutisia, tätä jatkuva pettymystä monissa syvästi koko elämääni koskevissa asioissa.

Opettelen vain Lutherin tavoin sanomaan: ”Anna mennä, miten menee” (mitte vadere, sicut vadit).

USKONSA SÄILYTTÄNYT PÄÄSEE PERILLE

Jesaja opettaa: ”Ellette usko, niin ette kestä” (Jes. 7:9). Elämämme tärkein asia on usko Jeesukseen Kristukseen. Vain usko Kristukseen pelastaa sielun ja estää vahingon tapahtumisen (1 Piet 1:9).

Mitä Paavali sanoikaan vähän ennen mestausta: ”Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4:6-7). Hyvä kilpailu ja perille juokseminen tulee näkyviin juuri siinä, että on säilyttänyt uskon. Se ei ole koskaan kenenkään kohdalla itsestään selvää!

Uskon säilyttämisessä on mitä suurimpana vaikeutena olemukseni pysyvä syntisyys. Siksi joudun kysymään vähän välillä, eihän vain uskoni Jeesukseen ole itsepetosta tai luulouskoa.

Mitä uskonpuhdistaja opettaakaan oikeasta uskosta? Usko on Jumalan lahja ja vaikutus sydämessäni. Usko ottaa vastaan ja omistaa Kristuksen, Vapahtajan. Usko suostuu siihen, että sillä tuossa persoonassa, Jeesuksessa Kristuksessa, on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. Jolta tämä kohde katoaa, sillä ei ole oikeaa uskoa, vaan tyhjää kuorta ja luulotelmaa. Usko ei saa omistaa mitään muuta kuin yksinomaan Kristuksen eikä usko voi ahdistuksissa nojautua mihinkään muuhun kuin Kristukseen (Luther, Gal. Th. 111). ”Sikäli kuin on kyse pelkästään sanoista, asia on helppo: vanhurskaus ei ole meidän ominaisuutemme, niin kuin Aristoteles sanoo, vaan se on meidän ulkopuolellamme, se on yksinomaan Jumalan armon ja hyväksilukemisen asia. Meissä ole mitään olemuksellista vanhurskautta (nihil formae seu justitiae)  paitsi tuo heiveröinen usko, uskon ensi lahja, se, että olemme alkaneet tarttua  Kristukseen, vaikka synti yhä todellisesti pysyy meissä.”  (Luther Gal. Th  264).  

Tämä uskoni ei ole täydellinen. Se on heikko ja tuskin kipinän kokoinen. Se on vasta alkanut antaa Jumalalle jumaluutta. ”Kuitenkin Jumala lukee epätäydellisen uskon täydelliseksi vanhurskaudeksi Kristuksen, oman Poikansa tähden, hänen tähtensä, joka on kärsinyt maailman syntien vuoksi ja johon minä olen alkanut uskoa. Tämä usko Kristukseen estää Jumalaa näkemästä syntiä, joka minussa on vielä jäljellä. Sillä niin kauan kuin elän tässä ruumiissa, minussa on totisesti syntiä. Mutta Kristus varjelee minua siipiensä suojassa ja levittää ylleni koko taivaan laajuisen verhon, syntien an­teeksiantamuksen, jonka alla minä elän huolia vailla. Sehän estää Jumalaa näkemästä niitä syntejä, jotka yhä ovat piintyneinä turmel­tuneeseen luontooni” (Luther, Gal. Th. 259).

Uskon säilyttämisessä eräs vaikeimmista kamppailuista on myös se, ettemme elämän raskaissa tilanteissa näe missään Jumalan armollista kättä. Meidät viskataan mielettömien elämänkohtaloitten heiteltäväksi. Silloin uskomme tuntuu vain tehdyltä tai itse otetulta uskolta. Siinä ei ole vähäisintäkään voimaa. Mutta juuri tässä on uskon hulluus ja salaisuus. Se tuntuu väärältä, mutta kun se kohdistuu oikeaan kohteeseen, Kristukseen, se on aina oikeaa uskoa.

Usko tarttuu Jumalan armon lupaukseen hänen sanassaan ja pitää tätä lupausta jokaiselle ihmiselle annettuna avoimena lupauksena. Usko on vakuuttunut siitä, että olipa ihminen kuka ja millainen tahansa, olipa hän missä tahansa, hän saa ja voi aina tarttua Kristuksen tähden Jumalan armon lupaukseen. Kokipa ja näkipä ihminen mitä tahansa, niin kaiken keskellä hän saa luottaa Jeesukseen Kristukseen.

Jumalan armon lupaus sisältää vain yhden ainoan asian ja se riittää. Se on lupaus iankaikkisesta elämästä kaikille, jotka luottavat Jeesuksen Kristuksen nimeen (Joh 3:16). Voimme siis kaikissa tilanteissa pitää kiinni Paavalin sanoista Filippin vanginvartijalle: "Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut” (Apt 16:31). Muuta ei tarvita, ei koskaan koko elämän aikana. Yksin usko Jeesukseen riittää ja kestää ja vie perille.

Yksin Kristukseen ja häneenkin ristiinnaulittuna keskittyvän uskon vaikeus on myös siinä, että elämässä on monia asioita, joissa toivoisimme Jumalan yliluonnollista ja käsin koskettavaa asioihin puuttumista ja apua. Me rukoilemme ja odotamme, mutta mitään ei tapahdu. Silloin herkästi lamaannumme ja uskomme tuntuu haihtuvan kuin tuhka tuuleen.

Uskon hulluus ja vaikeus on juuri siinä, että se ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy (Hepr 11:1, KR 38. Emme kestä, jos kiinnitämme uskomme johonkin näkyvään, vaikka se olisi rukousvastus, uskoon tuleminen, ihme ja merkki tai oma hyvä elämä ja pyhitys.  ”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti” (2 Kor 4:18.

Siksi meidän on tehtävä vastarintaa toivottomuudelle ja masennukselle, epäilykselle ja epäuskolle - siinä on mitä todellisin haaste. Emme saa antaa periksi. Olemme valinneet tietoisesti uskon Jumalaan ja Kristukseen ja hänestä pidämme kiinni, näyttäkööt tosiasiat omassa elämässämme millaisilta tahansa ja tuokoon elämä kohdallemme mitä tuo tullessaan.

Mitäpä silloin on niin väliä, vaikka minulla olisikin tuskallisia ahdistustiloja, vaikka sairaus runtelisi minua ja tekisi elämän ajoittain sietämättömäksi ja lopulta tuhoaisi elämäni. Nyt elämämme alennustilan ruumiissa ja tätä maallista majaamme hajotetaan (2 Kor 5:1, KR 38. Meidän on suostuttava elämään sairauden ja kuoleman varjon maassa. Emme voi valita omaa elämänosaamme, vaikka toki voimme paljon vaikuttaa siihen asenteeseen, jolla suhtaudumme omaan elämäämme ja sen kohtaloihin. Ainoa mielekäs tapa suhtautua kaikkiin mahdollisiin elämän kohtaloihin on uskonluottamus Herraan. Tärkeintä on kaikissa kivuissa, tuskissa, sairauksissa mennä Jeesuksen luo, turvautua häneen ja ottaa vastaan häneltä armon voimia niin, että jaksamme elää päivän kerrallaan. Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.

"On paljon tällaisia ihmisiä, jotka elävät lähellä Vapahtajaa ja kärsivät pitkiä aikoja. Olen itse sitä mieltä, että ihminen, joka kymmenien vuosien ajan sairastaa ja kuitenkin säilyttää jatkuvasti läheisen yhteyden Jeesukseen, on meille suurempi todistus kuin ne, jotka parantuvat yhdessä hetkessä. Jeesus on antanut joitakin tällaisia ihmiskohtaloita todistukseksi meille terveille ja hyvin itsekkäille ihmisille. He ovat meille ilmoitus Jeesuksesta ja hänen ilostaan, jota mikään ei voi murtaa" (Per Wallendorff).


http://rovasti.fi/node/404