Hyväksikäytön uhrit haastavat kirkon

Seksuaalista hyväksikäyttöä katolisessa kirkossa on käsitelty 2000-luvulla useissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Suurimman maineen on saanut Oscar-voittaja Spotlight, joka kertoi yhdysvaltalaisen Boston Globe -sanomalehden tutkivien toimittajien työstä paikallisten tapausten paljastamisessa.

Netflixissä on kaksi aihepiirissä liikkuvaa dokumenttisarjaa, espanjalainen sikäläisen katolisuuden tapauksia käsittelevä ja yhdysvaltalainen The Keepers, joka dekkarimaiseen tyyliin paljastaa, mitä tapahtui eräässä baltimorelaisessa katolisessa lukiossa 1960-luvun lopulla. Jumalan armosta on ensimmäinen elokuva, joka kuvaa hyväksikäytön uhrien organisoitumista ja aktiivista kamppailua oikeuden toteutumiseksi.

Ranskassa kevät 2019 oli monin tavoin painostavaa aikaa sekä katolisen kirkon johdolle että katolisille uskoville. Ozonin elokuvan lisäksi huomiota herätti maaliskuussa esitetty dokumentti hyväksikäytetyistä nunnista. Ranskalaisen toimittajan Frédéric Martelin kirja homojen asemasta ja kohtelusta Vatikaanissa ja koko kirkossa löi lisää löylyä kiukaalle.

Ranskan suhteen täytyy muistaa, että vaikka Ranskaa saatetaan vanhasta muistista pitää hyvin katolisena maana, todellisuus on kuitenkin toinen. Kirkko ja valtio ovat olleet erotettuina jo yli 100 vuotta, kouluissa ei opeteta uskontoa, ja millään uskonnollisella yhdyskunnalla ei ole muihin nähden etuoikeutettua asemaa valtion silmissä.

François Ozonin elokuva perustuu vankasti tosiasioihin. Vuosina 1986–1991 Bernard Preynat -niminen pappi oli mukana Ranskassa Lyonin hiippakunnassa poikien partioleireillä ja käytti siellä seksuaalisesti hyväkseen useita nuoria poikia. 2010-luvulla uhrit organisoituivat ja ryhtyivät vaatimaan Preynatin tuomitsemista. Papin rikokset olivat ajan kuluessa tulleet usemmankin Lyonin arkkipiispan tietoon, mutta Preynat oli vakuuttanut muuttuneensa, jolloin häntä vastaan ei ollut ryhdytty toimiin.

Vuonna 2016 uhrit nostivat syytteen Lyonin arkkipiispaa Philippe Barbarinia ja eräitä muita pappeja vastaan, koska nämä olivat peitelleet Preynatin toimintaa eivätkä olleet raportoineet poliisille hyväksikäyttötapauksista, kuten Ranskan laki vaatii. Barbarin oli tullut Lyonin arkkipiispaksi 2002 ja nimitetty kardinaaliksi 2003. Ensimmäisessä oikeuskäsittelyn vaiheessa syyttäjä ilmoitti, että hän ei etenisi tapauksessa rikosten vanhentumisen vuoksi ja koska todisteita ei ollut riittävästi.

Uhrit kuitenkin käyttivät laillista oikeuttaan pitää syytettä yllä syyttäjän kannasta huolimatta, ja oikeudenkäynti Barbarinia vastaan alkoi tammikuussa 2019. Maaliskuussa hänet tuomittiin syylliseksi ja hän sai kuuden kuukauden ehdollisen vankilatuomion.

Alkuvuodesta 2019 kaksi elokuvassa hahmoina esiintynyttä henkilöä yritti vaikuttaa oikeusteitse elokuvan esittämiseen, mutta oikeus ei hyväksynyt heidän pyyntöjään. Toinen heistä oli Bernard Preynat. Elokuvan tullessa teattereihin Lyonin hiippakunta järjesti keskustelutilaisuden hyväksikäytön uhrien kanssa. Nämä ilmaisivat silloin selvin sanoin pettymyksensä hiippakunnan toimintaan.

Barbarin toimitti kohta tuomion langettamisen jälkeen paavi Franciscukselle eronpyyntönsä. Paavi ei vielä hyväksynyt eronpyyntöä, koska Barbarinilla oli mahdollisuus valittaa tuomiosta, eikä oikeusistuintietä siten ollut vielä kuljettu loppuun. Kesäkuussa 2019 Vatikaanista kuitenkin ilmoitettiin, että Barbarin ei enää toimisi Lyonin arkkihiippakunnan johtajana, mutta hän saisi kuitenkin pitää arkkipiispan tittelinsä.

Päätöstä saattoi hyvinkin jouduttaa se, että Lyonin hiippakunnan uusi johto oli kertonut paaville, että eronpyynnön hyväksymättä jättäminen oli tehnyt tilanteen Lyonissa kirkolle hyvin vaikeaksi. Heinäkuussa 2019 ilmoitettiin, että Lyonin hiippakunta oli tuominnut Preynatin seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja poistanut tältä pappisoikeudet.


Elokuvassa seurataan kolmen päähenkilön kautta, miten oikeudenkäyntiin päädytään. Kukin heistä ryhtyy toimiin omalla tahollaan, ja vasta noin puolivälissä tarinaa heidän tiensä kohtaavat. Yksi heistä on perheineen kirkossa käyvä Alexandre. Hänen perheensä tietää, mitä isälle on lapsuudessa tapahtunut, ja perheessä asiasta puhutaan avoimesti.

Sitä ei yritetä salata lapsilta. Perheen kaksi teini-ikäistä poikaa jopa käyvät omatoimisesti tapaamassa arkkipiispaa. Toinen on François, ateisti, joka on valmis suoraviivaiseen toimintaan. Kolmas on Emmanuel, johon hyväksikäyttö on vaikuttanut fyysisesti ja psykologisesti kaikkein raskaimmin. Näiden kolmen henkilön kautta tarkastellaan myös perheenjäsenten ja heidän vanhempiensa erilaisia suhtautumistapoja.

Emmanuelin äiti esimerkiksi ryhtyy aktiivisesti toimimaan uhrien perustamassa järjestössä La Parole Libérée (Vapautettu sana), kun taas uusissa naimisissa oleva isä kehottaa Emmanuelia kylmästi jo unohtamaan vanhat ikävät asiat.

Uhrien yhteys ja yhteishenki on vahva, ja mielenkiintoinen on yhden heistä esittämä toteamus, että “tämä yhteisö on minun seurakuntani”. Ulkopuolisten on vaikea ymmärtää, mitä he ovat joutuneet käymään läpi. Ulkopuolisten käyttäytymiseen liittyy myös erään ei-hyväksikäytetyn seurakuntalaisen toteamus, että hänhän (ja muut saman seurakunnan jäsenet) tiesivät “kaikesta”, mutta he eivät kuitenkaan uskaltaneet avata suutaan. Huomattava on poliisin suhtautuminen hyväksikäytettyjen kokemuksiin.

Toisin kuin eräissä huomattavasti leimallisemmin katolisissa maissa kuten Irlannissa ja Puolassa, poliisi ei yritä vähätellä asioita tai lykätä niitä kirkon käsiteltäviksi. Tämä johtuu siitä, että Ranskassa kirkolla ei ole otetta viranomaisista. Tosin Irlannissa asiat ovat jo muuttuneet paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kirkon edustajista elokuva ei anna hyvää kuvaa. Salailun ja “säästäväisen totuuden käytön” ilmapiiri ohjaa suhtautumista uhreihin. Kardinaali Barbarin saattaa olla valmis kuuntelemaan uhreja ja auttamaan heitä eteenpäin, mutta hän tietää kuitenkin enemmän tapausten taustoista kuin antaa ymmärtää.

Elokuvan nimi “Jumalan armosta” juontuu kohtauksesta, jossa Lyonin hiippakunta pitää lehdistötilaisuutta hyväksikäyttötapauksista ja niiden käsittelystä. Kardinaali Barbarin erehtyy sanomaan, että “Jumalan armosta rikosten vanhentumissääntö estää asioiden käsittelyn”. Yksi paikalla olleista lehtimiehistä kysyy, tajuaako puhuja, miten loukkaavalta tällainen toteamus tuntuu uhreista, sillä se kuulostaa siltä, että hiippakunta on vain helpottunut päästessään pälkähästä.

Rikosten vanhentumissääntö on estänyt monta kertaa hyväksikäyttötapausten käsittelyn oikeudessa, ei vain Ranskassa vaan muuallakin. Yhdysvalloissa katolisen kirkon palkkaamat lakimiehet ovat jopa aktiivisesti yrittäneet estää lakimuutokset, jotka pidentäisivät vanhentumisaikaa tai poistaisivat sellaiset säädökset kokonaan. Tällaiset pyrkimykset ovat olleet pahassa ristiriidassa sen kanssa, että suurelle yleisölle on välitetty kuvaa, että kirkko haluaa tehdä oikeutta uhreille.

Jumalan armosta on ollut tärkeä elokuva ranskalaisille katolilaisille ja varsinkin hyväksikäytön uhreille. Se valaisee myös meille muille, millaisia traumoja hyväksikäyttö aiheuttaa ja miten kauan ja laaja-alaisesti se vaikuttaa ihmisen elämässä ja hänen lähiympäristössään. Elokuva herättää myös toivoa siitä, että oikeutta on mahdollista saada, kun voimat yhdistetään.



Arvioitu elokuva: Jumalan armosta (Grace a Dieu). Ohjaus ja käsikirjoitus: François Ozon. Pääosissa: Melvil Poupaud, Denis Ménochet, Swann Arlaud. Ensi-ilta Suomessa 15.11.2019.
Mikko Ketola

Kirjoittaja Mikko Ketola

Mikko Ketola (s. 1963) on kirkkohistorian yliopistonlehtori ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2010 lähtien. Lue lisää