Sinä yksin tunnet kaikkien ihmislasten sydämet - Raamatun opetuksia ihmisestä

Sinä yksin tunnet kaikkien ihmislasten sydämet

- Raamatun opetuksia ihmisestä

Pekka Nisula, Teuva



Mutta sitä Jumalaa, jonka kädessä on sinun henkesi ja kaikki sinun tiesi, sinä et ole kunnioittanut (Dan. 5:23).

Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen (Room. 9:16).



Teologia puhuu ihmisestä Jumalan luomana ja iankaikkiseen elämään määrättynä. Filosofia tarkastelee ihmistä ainoastaan sielullisena ja ruumiillisena olentona. Me emme tässä käsittele ensisijaisesti filosofista tietoa ihmisestä, vaan niinkuin Luther sanoo, teologian varsinainen kohde on ihminen, joka on syyllinen syntiin ja sen kadottama, ja Jumala, joka on syntisen ihmisen vanhurskauttaja ja vapahtaja. Raamatun mukaan ihminen ei ole mikään itsenäinen voimakeskus Jumalan edessä. Ihmisen tahto on Jumalan ja saatanan välissä ja sitä voidaan ohjata ja taluttaa. Tämä on ihmisen olemus teologiassa, ja teologia pyrkii siihen, että ihminen tuntisi tämän synnin turmeleman luontonsa. Jos syntiä ei ymmärretä oikein, seuraa siitä toinen erehdys - ei ymmärretä myöskään mitä armo on.


ELÄMÄN HENKI

Ihmisen koostuminen on Jumalan teko, ihmisen hajauttaminen on myös Jumalan teko. 1 Moos. 2:7 kirjoittaa: Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu. Luther selvittää tätä sanoilla: Sillä henki, jonka Jumala puhaltaa, --- ei saa käsittää siten kuin se olisi kuolematon henki, vaan on sitä pidettävä sellaisena elämän henkenä kuin Jumala kaikille eläimille on luonut, --- vaikka me ihmiset tästä hengestä elämme, emme kuitenkaan omalla voimallamme voi henkeä vetää, ja kun se lakkaa olemme kuolleet --- sen vuoksi nimittää Jumala sitä elämän hengeksi, koska se pitää ihmisen hengissä ja on merkkinä, että ihminen elää. Sanalla =henki= on Raamatussa näin yksin puhtaasti fyysinenkin merkitys (Job. 27:3; Ap. t. 17:25). Hengellä ihmistä koskien Raamatussa tarkoitetaan pääasiallisesti ihmisen persoonallisuuden aineetonta, sisäistä ja näkymätöntä osaa (Sak. 12:1; 1 Kor. 7:34).


HENKI, SIELU JA RUUMIS

Luther selvittää ihmisen luonnossa olevaa jakoa: Raamatun mukaan ihminen jaetaan kolmeen osaan; Paavalihan sanoo (1 Tess. 5:23): =Jumala, joka on rauhan Jumala, pyhittäköön teidät kokonaan, niin että teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana säilyisi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemiseen=. Lisäksi on huomattava, että kaikki nämä osat, samoin kuin ihminen kokonaisuudessaan, jakautuvat vielä toisellakin tavoin kahteen osaan. Nämä ovat liha ja henki. Liha ja henki eivät ole luonnon, vaan ominaisuuksien mukainen jako; se on: luonnossa on kolme osaa, henki, sielu ja ruumis, ja jokainen näistä voi olla hyvä tai paha, siis joko lihaa tai henkeä.

Luther havainnollistaa luonnossa olevaa jakoa: Raamatussa on näitä seuraavia koskeva vertaus: Mooses teki teltan, joka jakautui kolmeen eri osaan. Ensimmäinen oli nimeltään sanctum sanctorum (kaikkein pyhin); siellä asui Jumala eikä siellä ollut mitään valoa. Toinen osa oli sanctum (pyhä), jota valaisi seitsenhaarainen kynttiläjalka. Kolmas oli atrium (esikartano), joka sijaitsi taivasalla auringon valolle avoimena. Tämä kuvaa kristittyä ihmistä. Hänen henkensä on sanctum sanctorum, Jumalan asunto pimeässä, valottomassa uskossa, sillä hän uskoo sen, mitä hän ei näe, ei tunne eikä käsitä. Hänen sielunsa on sanctum. Siellä on seitsemän valoa, nimittäin kaikki sielunkyvyt, joilla hän ymmärtää, erottaa toisistaan, tietää ja tuntee ruumiilliset, näkyväiset asiat.

Hänen ruumiinsa on atrium, se on kaikille avoimena, niin että jokainen voi nähdä, mitä se tekee ja miten se elää. Melanchthon lausuu tästä: Jotkut jakavat ihmisen kolmeen osaan: ruumiiseen, sieluun ja henkeen. En tuomitse tätä jakoa, kunhan se sallii asioiden todellisen tilan tulla ilmi: nimittäin sen, että henki ei ole ihmisluonnon varsinainen osa vaan Jumalan toiminta. Ihmisen olemusta ei esim. ortodoksisessa kirkossa jaeta trikotomisesti, vaan yksinkertaisesti näkyvään puoleen (ruumis) ja näkymättömään (sielu ja henki). Sielulla tarkoitetaan näkymätöntä osaa alempiasteisena, hengellä korkeampiasteisena. Sielu ja henki ovat siis kuten yhden jakamattoman sielun kaksi suunta, eli voimaa.


HENKI


Luther opettaa: Ensimmäinen, henki on ihmisen korkein, syvällisin ja jaloin osa, joka antaa hänelle kyvyn tajuta käsittämättömiä, näkymättömiä ja ikuisia asioita. Lyhyesti sanottuna se on talo, jossa usko ja Jumalan sana asuu. Siitä Daavid sanoo (Ps. 51:12): =Herra, luo sisimpääni oikea henki=, se on: suora ja vilpitön usko. Epäuskoisista taas sanotaan päinvastoin (Ps. 78:37): =Heidän sydämensä ei ollut vakava Jumalaa kohtaan ja heidän henkensä ei pysynyt uskossa Jumalaan.= Toinen osa, sielu, on luonnoltaan samaa henkeä, mutta sen vaikutusala on toinen. Se näet tekee ruumiin eläväksi ja vaikuttaa sen välityksellä. Raamatussa käytetään usein sanaa =henki= ilmaisemaan =elämää=, sillä henki voi elää ilman ruumista, mutta ruumis ei ilman henkeä, näin Luther. Kuten edellä on todettu sanaa =henki= käytetään Raamatussa puhtaasti fyysisessäkin mielessä. Ihmisen täydelliseen persoonallisuuteen kuuluu siis ruumis, sielu ja henki. Henki on se alue, jossa usko asuu, se osa jossa me voimme olla Jumalan lapsia, luontomme sisin osa.

Pyhä Henki asuu uskovassa ihmisessä (1 Kor 3:16; Room. 8:9, 8:16) ja todistaa uskovan omassa hengessä ja yhdessä sen kanssa, että hän on Jumalan lapsi (Room. 8:16). Ihmisen henki elää näin Jumalan yhteydessä Jumalan ylläpitämänä. Tämän henki tekee tiettäväksi sielulle, jonka välityksellä se vallitsee ruumista. Sielu kuuluu ihmisen luonnolliseen puoleen, ja henki on Jumalan voiman välikappaleena (Ef. 4:23). Hengen toiminta on persoonallista. 1 Kor. 2:11 esittää sen itsetajunnan keskuksena, ja sen toimintoihin kuuluu usko (Room. 10:10). Henki on myöskin pahuuden tyyssija. Luther toteaa tästä: Jollei henki ole pyhää, ei mikään ole pyhää. --- on kysymys vain hengen uskosta --- rukoilen Jumalaa varjelemaan teidän henkenne, joka omistaa koko perinnön, niiltä vääriltä opeilta, jotka tekojen avulla tahtovat saavuttaa luottamuksen Jumalaan.

Adam oli ennen syntiinlankeemusta täynnä Pyhää Henkeä, ja Eeva vastustaa aluksi kiusaajaa, häntä ohjaa ja hallitsee Henki, joka häntä valaisee, sanoo Luther, eli ihminen oli täynnä Jumalaa ennen lankeemusta. Aadamin ja Eevan pelko oli varma todistus siitä, että he olivat luopuneet Jumalasta (1 Moos. 3:8-10) (Jumalan Henki ei ole pelon henki). Luther sanookin, että häntä alkoi hallita perkele. Perkele riisti itselleen Jumalan luoman maailman niin, että se nyt on hänen vallassaan (1 Joh. 5:19). Ihmisluonto on joutunut perkeleen vallan alle, luovutettu perkeleen valtaan, jäänyt vangiksi hänen valtakuntaansa, kuten tunnustuskirjat opettaa.

Kun ihmisen henki on pahuuden hengen vallassa ja Jumalan Henkeen päin kuoleman tilassa, puhutaan hengellisestä kuolemasta. Tässä erotetaan ensinnäkin hengellinen riivaustila, joka tarkoittaa sitä, että kaikki epäuskoiset ovat nimittäin kokonaan saatanan vallassa, kunnes Jumalan armo ja voima pelastavat heidät pimeyden vallasta ja siirtävät heidät rakkaan Poikansa valtakuntaan (Kol. 1:13).

Toisena ruumiillinen riivaustila, jolloin perkele Jumalan sallimasta ei saa otetta ainoastaan ihmisen toimintaan, vaan myös hänen olemukseensa, niin, että tästä tulee pahan hengen järjetön ja tahdoton väline (Luuk. 8:28,38,39). Ihmisen täytyy olla joko Jumalan tai perkeleen kuva. Kristuksen kukistettua perkeleen vallan palaa Pyhä Henki ihmiseen kasteessa, lakaisee ja kaunistaa ihmisen sydämen ja pahuuden henki lähtee ihmisestä (Luuk. 11:22-25) Jumalan asettaman järjestyksen mukaisesti.

Tässä täytyy muistaa, niinkuin Luther sanookin: Vaikka Kristus on käärmeen pään murskannut ja poistanut kuoleman ja perkeleen vallasta kaikki, jotka häneen uskovat, ei perkele kumminkaan kokonaan ole kuollut, eikä ole toimeton, vaikka ei hän ketään vahingoita. --- Käärmeen häntä on vielä jäljellä lihassa ja veressä (Room. 6 luku). Meissä on vielä pahoja himoja, mutta Pyhä Henki tukahduttaa niitä ja liha kärsii alinomaan hyökkäyksiä, ja sitä voidaan tukahduttaa ainoastaan, että Kristus on saapuvilla ja hallitsee voimakkaammin kuin perkele ja synti. Mutta uskottomilla hallitsee perkele kokonaan, hänen päänsä on siellä terve ja eloisa, niin että häntä seurataan vastarinnatta.

Henki absoluuttisessa merkityksessä tarkoittaa jumaluuden kolmatta persoonaa (Joh. 6:63). Pelon, arkuuden, heikkouden, uneliaisuuden, eksytyksen, sekasorron ja valheen henki jne. eivät tule Jumalalta (2 Tim. 1:7; 4 Moos. 5:14). Jumalan Henki on viisauden, ymmärryksen, neuvon, voiman, tiedon ja Herran pelon Henki. Nimitystä henki käytetään myös puhuttaessa muista persoonallisista henkiolennoista, niin hyvistä, pyhistä enkeleistä (Hebr. 1:14), kuin pahoista hengistä (saastainen henki, paha henki, eksytyksen henki, valheen henki ja sekasorron henki, Luuk. 7:21). Raamattu on hyljätty esim. menestysteologian ihmiskäsityksessä, missä väitetään, että ihmisen henki yksin on koko ihminen, ja loppu mitä ihmisellä on tai jonka sisällä hän on, ei ole häntä itseään sen enempää kuin hänen vaatteensakaan. Henki elää kuolemankin jälkeen (Job. 19:26; Jes 26:19). Kuolleet uskovat ovat täydellisiksi tulleita henkiä (Hebr. 12:23; Ap. t. 7:59).

SIELU

Jumala luo kunkin sielun sikiämisen hetkellä. Luomisessa ihmisestä tuli elävä sielu, sielu tuli jumalallista henkeä ja aineellista ruumista yhdistäväksi elämäksi. (Ps. 139:13,16). Sielu eroaa ruumiista sen kautta, että se on henkinen ja hengestä. Ihminen ei ole henki, mutta hänessä on henki ja ihmisen henki ja ruumis ovat yhdistetyt sielussa. Lutherin tunnetuin sanoin: Minä uskon, että Jumala on minut luonut, antanut minulle ruumiin ja sielun --- josta kaikesta minun tulee kiittää Häntä. Tätä tarkentaen Luther selittää: AJa vaikka tämä kolmijako näkyykin saavan vahvistuksensa 1 Tess. 5:23:sta, en kuitenkaan uskalla sitä lähestyä, jos en väistääkään, koska Pietari sanotussa paikassa (1 Piet. 2:11) pitää henkeä ja sielua yhtenä ja samana, kutsuessaan sitä sieluksi, jota vastaan himot sotivat, kun taas päinvastoin Paavali sanoo lihan himoitsevan Henkeä vastaan.

Minusta näyttää siltä, että apostoli pitää lihallista ja sielullista ihmistä yhtenä ja samana. Mutta minä --- en suinkaan erota lihaa, sielua ja henkeä. Eihän näet liha himoitse muuten kuin sielun ja hengen avulla, jonka vaikutuksesta se elää. Mutta hengellä ja lihalla minä ymmärrän koko ihmistä erittäinkin sielua. Luterilaiset dogmaatikot opettivat, että 1 Moos. 2:7:ssä mainitun elämän hengen puhaltamisen voimme perustellusti katsoa ilmaisevan sitä, että ihmisellä on eläinten elämän prinsiipistä eroava, järjellinen ja kuolematon sielu. Luther muistuttaa myöskin, että me kutsumme sieluksi sitä, joka ruumiista eroaa sen kuollessa, vaan Mooses ja Raamattu kutsuvat sieluksi kaikkia, jolla on tarpeelliset aistit.

Augustinus pitikin sielua ruumiin ratsastajana. Tuomas Akvinolainen opetti ihmistä ruumiillis-sielullisena kokonaisuutena: Sielu on ruumiin muoto, se on sen hahmottava prinsiippi, ilman ruumista ihminen ei ole täydellinen. Aristoteleshan opetti: Aine on olemassa muotoa varten. Muoto on muotoa antava henkinen alkuperuste joka muovailee ja elävöittää aineen. Näin ihmisessäkin on kaksi puolta, muoto (sielu) ja aine (ruumis). (Aristoteleen mukaan sielukin jakautuu kahteen osaan, aktiiviseen järkeen, joka on sielun korkein osa, ja passiiviseen järkeen. Aktiivisen järjen toiminta on tietämistä. Aktiivinen järki painaa passiiviseen järkeen niiden objektien muodot, jotka voidaan tietää. Passiiviseen järkeen kuuluu havainnointi, muisti, ja tunteet.)

Näillä kahdella osalla (hengellä ja sielulla) Raamattu sanoo olevan monenlaisia ominaisuuksia, esim. Asapientia (viisaus) ja Ascientia (tieto), joista viisaus on henkeen kuuluva, tieto taas järkeen kuuluva; edelleen mainitaan niihin kuuluvina viha, rakkaus, himo, kauhu jne. Siis kaikki mikä liittyy ruumiin aisteihin ja älyyn kuuluu sieluun. Sielu sisältää näin ihmisen älyllisen keskuksen ja edustaa hänen minä-tietoisuuttaan, persoonaa suhteessa Jumalaan. (Itsetietoisuus on siinä, että subjekti voi tehdä itsensä omaksi objektikseen). Persoonallinen elämä on itsetietoista elämää. (Tajunnan olemassaolon kieltämisyritykset materialismissa ovat absurdeja, sillä nämä kiellotkin ovat tajuntaa. Aine ja materia sellaisenaan ei ole muuta kuin ajatuksen luoma yleiskäsite. Mitenkä voisi näin ollen ajatteleminen olla oman tuotteensa ominaisuus tai tila).

Sielu on myös tunne-elämän keskus, josta ilo (Joh. 20:20), pelko (Ap. t. 2:43) ja levottomuus (Ap. t. 15:24) ovat lähtöisin. Sielu murehtii, riemuitsee, itkee, halajaa Jumalaa. Herra ravitsee sielun, sielu saa elää, sielua ei voi tappaa. Sielua ei kukaan voi teräaseella haavoittaa, sillä se on henki, sanoo Luther. Sielulla voi olla pelko, tuska ja ahdistus (Room. 2:9). Sielu elää ja vaikuttaa keskeytymättä, unessakin. Sielu pelastuu tai hukkuu (Matt. 16:26; 1 Piet. 1:9). Samoin kuin henki, joutui sielukin lankeemuksessa pahuuden valtaan. Sen seurauksena ihmisen sielu ei ole tabula rasa (tyhjäksi pyyhitty taulu) syntyessään, johon kokemus sitten jättää jälkensä, vaan siinä on turmeluksen puumerkki.

Raamattu opettaa, että ihminen henkenä (sieluna) elää myös kuoleman jälkeen (Matt. 22:23-33; Matt. 10:28). Ihmissielu ei Raamatun mukaan ole samalla tavoin kuolematon kuin Jumala on kuolematon, vaan on tämä ominaisuus vain sen vuoksi, että Jumala on sen luonut sellaiseksi (1 Tim. 6:16). Raamatun totuus sielun kuolemattomuudesta perustuu Jumalan ylläpitävään voimaan, eikä mihinkään pakanallisen autonomisuuden periaatteeseen. Kreikkalainen filosofia dualismissaan opetti, että ruumis, joka on ainetta, on pahaa, ja sielu, joka on hengellistä, on taivaasta kotoisin.

Sielu on maan päällä aineen vanki, materian kahleissa, siksi sielun täytyi tulla vapautetuksi ruumiista. Raamatun mukaan koko ihminen on Jumalan luomisteko, ja nyt pahan vallassa (1 Joh. 5:19). Sen tähden tarvitsi koko olemus pelastusta, ruumis, sielu ja henki. Sielu ja henki ovat luonteeltaan myös vaihtoilmauksia Raamatussa, sillä niitä, jotka ovat vapautuneet ruumistaan ja eronneet tästä elämästä, sanotaan sekä hengiksi että sieluiksi (1 Piet. 3:19; Ilm. 6:9). Sielu ei voi elää, olla hurskas, vapaa ja kristitty missään muualla kuin taivaassa eikä maan päällä muualla kuin pyhässä evankeliumissa. Kuolemassa ruumis sitten hajoaa.

Tässä kohden on torjuttava se, että Jumala kääntymyksessä ja uudestisyntymässä täysin tuhoaa vanhan Aatamin substanssin eli olemuksen, eritoten järjellisen sielun ja luo tyhjästä sielun uuden olemuksen. Oppi sielun kuolemasta on harhaa (Luuk. 16:19-31; Ilm. 6:9; 2 Kor. 5:1-10; 2 Piet. 1:13). Kuolema ei hallitse sitä joka on uskossa Kristukseen siirtynyt rajan tuolle puolen (Luuk. 23:43).

Sanaa sydän käytetään ihmiselämän kolmesta toiminnansäätelijästä, ymmäryksestä (Snl. 2:2), tunteesta (1 Sam. 2:1) ja tahdosta (Hes. 3:7). Sydän on tunteen alue, jossa tahdolla ja ymmärryksellä on kiinnekohtansa. Se voi tarkoittaa kuten sielukin, koko persoonallisuutta (Ps. 9:2; Room 1:21-24; Room. 10:10; 2 Tess. 2:17). 1 Sam. 25:37:ssa sanat tarkoittavat sydäntä elimenä. (Sydän sama kuin henki Room 2:29). Synti on sydämen himoa ja sydämen saastaa ei poista mikään muu kuin usko Kristuksen armon avulla. Henki on omantunnon tyyssija (1 Joh. 3:20,21). Luther sanoo: Omatunto on harhaan johdettu jos se ei perusta luottamustaan yksinomaan Jumalan armoon. Kristitty ei kulje missään vaiheessa sanasta irroitetun omantunnon ohjauksessa.

Raamatussa sielu saattaa viitata myös itse Jumalaan (Hebr. 10:38; Matt. 12:18). Jumalaa ei kuitenkaan koskaan nimitetä sieluksi, eikä Pyhää Henkeä pyhäksi sieluksi. Kristuksella on sielu kaikkine siihen kuuluvine toimintoineen (Matt. 26:38). Pyhällä Hengellä persoonana on myös sielulle kuuluvia ominaisuuksia (Joh. 14:26).


RUUMIS

Martti Luther sanoo ruumiista: Kolmas osa on ruumis jäsenineen, jonka teot ovat vain sielun tietämisen ja hengen uskon soveltamista ja käyttöä. Raamatun oppi ei ole platonilainen näkemys, jossa ruumis on vähämerkityksinen sieluun nähden. Calvin niin kuin Zwinglikin puhuivat halveksien ruumiista: Niin kauan kuin olemme ruumiissa, olemme poissa Herrasta. Reformoitu kirkko ei kuitenkaan kieltänyt ruumiin ylösnousemusta. Uskonpuhdistus yhtyi Raamatun käsitykseen siinä, että sielu ei ole tärkeämpi kuin ruumis, koko ihminen on tärkeä.

Justinos Marttyyri kirjoitti, että ruumis on sielun asunto, ja sielu on hengen asunto. Tryfon lausui, että niinkuin ruumis ilman sielua on kuollut, on sielu kuollut ilman eläväksitekevää henkeä. Ruumiskaan ei säästynyt perisynnin turmelevalta vaikutukselta (Room. 3:15). Periturmelus sijoittui ensisijassa ihmisen sieluun (Matt. 15:19). Ruumis on kuitenkin sielun orgaanina (välikappale) periturmeluksen toissijainen sijaintipaikka, niin, että se kaikkine jäsenineen antautuu vääryyden palvelukseen (2 Piet. 2:14; Room 3:13-15). Se siis ilmenee ruumiissakin, koska ruumis on sielun orgaani. Ruumiin kuollessa sielu säilyy, yhtyäkseen ruumiiseen ylösnousemuksessa.


OMINAISUUKSIEN MUKAINEN JAKO


Kristitty ihminen jakautuu koknaisuudessaan henkeen ja lihaan, uuteen ja vanhaan ihmiseen, sisäiseen ja ulkonaiseen ihmiseen. Sana =liha= ei merkitse ihmisen olemuksen osaa, vaan puhuu kokonaisuudesta. Se kuvaa Jumalasta erossa olevaa syntistä ihmisluontoa, joka on vihollissuhteessa Jumalaan (Gal. 5 ja 6). Liha ei Raamatussa tarkoita ihmisen ruumista, vaan se tarkoittaa koko ihmistä, niin sielua kuin ruumistakin. Liha, vanha ihminen ja ulkonainen ihminen, tarkoittavat ihmisen kaikkia luonnollisia kykyjä. Lihaksi kutsutaan kaikkea sitä, mikä meissä on muuta kuin Pyhää Henkeä. Lihallisella ihmisellä tarkoitetaan ihmistä, joka on kokonaan omien mielenliikkeidensä ja tunteidensa vallassa.

Edelleen lihalla tarkoitetaan ihmisen luonnollisia mielenliikkeitä kokonaisuudessaan. Filosofiset hyveet ja vapaan ratkaisuvallan yritykset kuuluvat kaikki lihaan. Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan. Synti asuu lihassa. Mikään muu ihmisen osa ei ole enemmän lihaa kuin järki, siellä sijaitsevat tietämättömyys Jumalasta, epäusko, Jumalan halveksunta. Raamattu nimittää kumpaakin, ihmisestä lähtevää henkeä ja lihaa laiksi (Room. 7).

Hengellä tarkoitetaan Pyhää Henkeä ja Hänen työtään meissä. Uusi ihminen ja sisäinen ihminen ovat henkeä, koska Pyhä Henki on ne uudelleen synnyttänyt (Joh. 3:5). Maallisen elämän ajan pysyy kristityissä kuitenkin vielä myös vanha syntisyys eli vanha ihminen (Ef. 4:22, Kol. 3:10, Room. 7:18). Tämä vanha ihminen on pysyvästi synnin vallassa ja taistelee uutta ihmistä vastaan (Gal. 5:17). Vanha ihminen on täynnä vihaa, kiivautta, kateutta, siveettömyyttä, ahneutta, ylpeyttä ja ennenkaikkea epäuskoa. Raamattu vakuuttaa meille, että kristityt suoriutuvat tästä taistelusta voittajina, jos he pysyvät armossa ja Jumalan sanassa (Room. 8:37). Luther kirjoittaakin : Ei ole niinkään kysymys juoksentelemisesta puoleen ja toiseen eikä mistään muusta teosta, jonka voit tehdä, vaan ainoastaan siitä, että riiput sanassa uskon kautta. Room. kirjeen 7:17 selittäessään Martti Luther kirjoittaa: Kuka on tuo minä, joka nyt ei tee sitä, mitä hänen äsken sanottiin tekevän?

Ilmeisesti se minä, joka olen hengellinen, sillä sen mukaan minut nyt arvostellaan armossa; tämä armo ei salli, että minua arvostellaan synnin mukaan, jossa minä olen lihallinen; kaikki on pesty puhtaaksi ja nyt on olemassa toinen minä kuin ennen armoa, jolloin minua arvosteltiin kokonaan lihalliseksi. Lutherin mukaan liha on siis ihminen, joka sisällisessä ja ulkonaisessa vaikutuksessa tekee sitä, mikä hyödyttää lihaa ja palvelee ajallista elämää ja henki on se, joka sisällisesti ja ulkonaisesti vaikuttaa sitä, josta on hyötyä hengellä ja tulevalla elämällä. Jumalan armon kunnia on, että se tekee meistä oman itsemme vihollisia. Sillä tavalla se voittaa synnin, niin kuin hapatus, joka sekoitetaan kolmeen vakalliseen jauhoja, kunnes kaikki happanee - niin myös armo. (Sanonta luonnollinen ihminen tarkoittaa kääntymätöntä ihmistä, uudestisyntyneen ihmisen vastakohtana, Juuda 1:19).


SIDOTUT SIELUN KYVYT JA VOIMAT

Langenneen ihmisen tahto on vangitun tahdon kaltainen, jolla on kaikki muut mahdollisuudet paitsi se yksi, että hän pääsisi vankilastaan ulos. Hän on synnin orja. Raamatun mukaan luonnollisella ihmisellä itsellään, hänen ymmärryksellään, sydämellään ja tahdollaan, ei ole mitään kelpoisuutta, soveltuvuutta, kykyä tai voimaa ajatella, voida, aloittaa, tahtoa, tehdä, vaikuttaa, yksin tai apuna, jotakin hengellistä hyvää tai oikeaa. Ei saada aikaan kääntymistä, Kristukseen uskomista, uudestisyntymistä, uudistumista eikä mitään, mikä kuuluu tämän kaiken todelliseen alkamiseen ja loppuun saattamiseen. Ihminen vastustaa Herraa Jumalaa omalla tahdollaan, kunnes hänet pannaan kääntymään.

Kääntymisessä pimentyneestä ymmärryksestä tulee valaistu ja uppiniskaisesta tahdosta kuuliainen. Jos Jumala vetäisi armollisen kätensä pois, ihminen ei hetkeäkään voisi pysyä Jumalalle kuuliaisena. Pyhä Henki vaikuttaa kaiken ihmisen järjessä, tahdossa ja sydämessä omalla voimallaan ja vallallaan sanan ja sakramenttien kautta siten, että ihminen on vain toiminnan kohteena. Tahdon ainoa osa kääntymisessä on se, että sen on tultava käännytetyksi. Ihmisen pelastusta Jumala tahtoo riippumatta inhimillisestä suorituksesta.

Filip Melanchthon opettaa: Ihmisellä on kyky tietää, ja hänellä on myös kyky, jonka avulla hän seuraa tai karttaa tietämäänsä. Tietämiskyvyn avulla aistimme, käytämme älyämme, ajattelemme, vertailemme asioita toisiinsa ja päättelemme yhdestä asiasta jotain muuta. Sen kyvyn avulla, josta mielenliikkeet kumpuavat, vastustamme tai seuraamme tiedettyä. Tätä kykyä jotkut kutsuvat =tahdoksi= toiset =affectiksi=, toiset taas =haluksi=. Puhumme siis koko ajan ylemmästä sielun osasta, emmekä käsittele vain nälkää, janoa yms. mielenliikkeitä, joita eläimetkin kokevat, vaan puhumme siitä sielunosasta, jossa rakkaus, viha, toivo, pelko, suru, kiukku ja muut näistä syntyvät mielenliikkeet koetaan.

Melanchthon sanookin, että tieto on tahdon orja. Tahto on ihmisessä samassa asemassa kuin tyranni valtiossa. Vaikka tieto näin ollen antaisi kuinka hyvän varoituksen, tahto hylkää sen ja seuraa omaa mielenliikettään. Melanchthon kysyykin: Onko tahto vapaa, ja kuinka vapaa se on? Ja vastaa: Koska kaikki mikä tapahtuu, toteutuu jumalallisen ennaltamäärämisen välttämättömyydellä, ei meidän tahdollamme ole lainkaan vapautta (Room. 11:36; Ef. 1:11; Matt 10:29; Snl. 16:4; Snl. 20:24; Snl. 16.9; Jer. 10:23; 1 Moos. 15:16). Melanchton muistuttaakin, että ihmisjärjen viisautta ja neuvokkuutta kukistaessa ja tuomittaessa on tärkeä jatkuvasti uskoa, että kaikki tapahtuu Jumalan vaikutuksesta (Luuk. 12:7) ja että Raamattu opettaa kaiken tapahtuvan välttämättömyyden pakosta. Melanchthonin päätelmä on: Sisäiset mielenliikkeet eivät ole meidän vallassamme.

Edellä Melanchthon ensin on todennut vapauden so. valinnan ja ratkaisuvallan, sijaitsevan tahdon mielenliikkeissä ja sitten Raamatun avulla osoittanut, ettei vapaata ratkaisuvaltaa itse asiassa ole lainkaan olemassa. Melanchthon kysyykin ja vastaa: Miksi Raamatussa sanotaan näin? Siksi koska meidän vallassamme ei ole synnyttää eikä sammuttaa mielenliikkeitä. Mielenliikkeiden kontrolli on hänen mukaansa itse asiassa vain sitä, että yksi affekti, =tahto=, =halu=, hillitsee toista. Melanchthon selvittää, että pahat halut ovat synnin valtaa meissä, hyvät taas Pyhän Hengen työtä, johon meillä ei ole mitään persoonallista ansiota eikä edes vaikutusvaltaa.

Hän jatkaa: Raamattu sanoo, ettei lihan mielenliikkeitä voida voittaa muuten kuin Jumalan Hengellä. Skolastikot erehtyvät kuvitellessaan, että tahto luonnostaan vastustaa mielenliikkeitä tai että se kykenee syrjäyttämään ne, kun äly sitä neuvoo tai varoittaa. (Aristoteles opetti, että tahto ei kykene valitsemaan vastoin sitä mitä äly sanelee. Johannes Duns Scotus 1200-luvulla sitävastoin piti tahtoa ihmisen ratkaisujen välineenä. Kirj. huom.). Erilaisissa luonteissa vallitsevat erilaiset mielenliikkeet, mutta jokaista ajaa hänen oma himonsa. Melanchthon jatkaa: On mahdollista sydämellä ja älyllä hallita ulkoisia jäseniään, kieltä, käsiä ja silmiä vastoin sielun mielenliikkeitä (2 Sam. 20:9-10), koska olemme kaikki luonnostamme valehtelijoita.

Jooabkaan ei kuitenkaan voinut hallita sydäntään niin, että se olisi luopunut synnyttämästään mielenliikkestä. Tahdolla ei ole Melanchthonin mukaan kykyä aikaansaada erilaisia itsevalittuja tekoja. Ihmisellä ei ole mitään sellaista voimaa, joka vakavasti voisi vastustaa mielenliikkeitä. Hän sanoo: Niissä nimittäin, jotka ovat Hengen vanhurskauttamia, hyvät mielenliikkeet taistelevat pahojen kanssa. Mielenliike siis ajaa sokeita ihmisiä moniin tekoihin joita emme kykene selkeästi arvioimaan (Snl. 14:12; Jer. 17:9; Ps. 19:13; Ps. 25:7). Vaikka ajat luonnon hangolla ulos, se palaa aina takaisin.

Melanchthon muistuttaa, että kunniallisestikaan elävillä ihmisillä ei ole mitään kunnian aihetta, sillä heidänkin sielunsa on niiden mitä pahimpien ja surkeimpien mielenliikkeiden vallassa, joita he eivät itse tiedosta. Perisynti on vaikutus koko ihmisessä, se tuottaa alati hedelminään paheita, Jumalan halveksimista, epäluottamusta Jumalaa kohtaan ja Jumalan pilkkaa. Ja nämä ovat hallitsevimpia mielenliikkeitä. Sokrates oli tyyni, mutta hän rakasti kunniaa, ja oli varmasti itseriittoinen omassa hyveessään. Cato oli urhollinen mutta kiitoksentoivossa.

Ja Platon vasta olikin pöyhkeilevä ja kopea, näin Melanchthon. Roomalaiskirjeen 8 luku muodostaa em. affekti-opin raamatullisen perusteen (lihan mieli = affectus carnis.). Tätä affekti-oppia ei saa ymmärtää niin, että kaiken keskipisteeksi tuleekin ihminen ja se mitä tapahtuu ihmisessä. Esimerkiksi kääntyminen tapahtuu ihmisen reflektoinnista riippumatta, kuten on todettu. Sovitus ei perustu ihmisessä tapahtuvaan mielentilan muutokseen, vaan sellaiseen Jumalan mielentilan muutokseen, että Jumala sydämessään (jumalallisella forumilla) on antanut ihmisten johdosta tuntemansa vihan vaihtua anteeksiantamukseen (2 Kor. 5:18-19; Room. 5:18). Muistettava on se, että kysymys on taistelusta Jumalan ja perkeleen välillä.


IMAGO DEI (Jumalan kuva)


Jumalan kuva ei varsinaisesti sijainnut ruumiissa vaan sielussa. Jumalan kuva ihmisessä merkitsi sitä, että ihminen ymmärryksellään tunsi Jumalan (täydellinen Jumalan tuntemus), ja tahtoessaan tahtoi sitä mitä Jumala tahtoi. Ihminen oli täysin vailla minkään väärän tuntemista (1 Moos. 2:25) eli oli synnitön (1 Moos. 1:31). Täysin kuuliainen Jumalan käskylle (1 Moos. 2:16-17). Hän eli Jumalan yhteydessä (1 Moos. 2:19). Hänellä oli täydellinen tieto (Kol. 3:10), ja täydellinen vanhurskaus ja pyhyys (Ef. 4:24). Hänellä oli kuolemattomuus (Room. 5:12). Pelagius, Tuomas Akvinolainen ja reformoitu kirkko opettavat tämän vastaisesti, että ihminen on kuolevainen jo ennen lankeemusta.

Ajattelu, että olisimme jopa jumalia ja että sisällämme asuisi jumaluus (New Age, idän uskonnot, vapaamuurarius, moonilaisuus, monismi ja jne.), ei ole Raamatusta peräisin. Emme ole rajattomia, kaikkivoipia, kaikkitietäviä ja kaikkialla läsnäolevia. Jumala on rajaton, jne. Vaikka ihminen on tehty Jumalan kuvaksi (1 Moos. 1:26), hän ei ole olemukseltaan Jumala. Jumalan kuvaa (tietoa, pyhyyttä, vanhurskautta) ei ole luotaessa jotenkin jälkeenpäin tai ulkonaisesti lisätty ihmiseen, vaan se luotiin alunperin ihmiseen kuuluvaksi (luontoon kuuluva sisäinen lahja). Jumalan kuva- ja kaltaisuus yhdessä tarkoittavat alkuvanhurskautta (1 Moos. 1:26).

Lankeemuksessa turmeltui ihmisen koko luonto, eikä vain alkuvanhurskaus. Sen vuoksi ihmisluonto ei lankeemuksen jälkeen ole enää viaton, vaan perinjuurin turmeltunut. =Jumalan kuva= ja =Jumalan kaltaisuus= eivät edusta ihmisen kahta eri kerrostumaa, joista toinen toinen olisi luonnollinen, toinen yliluonnollinen, joista toisen ihminen lankeemuksessa menetti, kun hän sitä vastoin toisen sai edelleen säilyttää. Ihmisessä oleva =Jumalan kuva= turmeltui Lutherin mukaan kokonaan, kun ihminen lankesi syntiin. Ei vain =Jumalan kaltaisuus= vaan myös =Jumalan kuva= turmeltui. Koko ihminen lankesi syntiin.

Esimerkiksi ihmisen sielun syvyyksistä ei ole jäänyt mitään yhteyttä Jumalaan, kuten mystiikka opettaa. Ihmisessä ei ole synniltä suojattua aluetta. Ihmisen olemuksen ydin ei ole jumalallinen, niin että se voisi yhtyä Jumalaan. Tosin alkuvanhurskaus ei ole ihmisen olemus (substanssi), sillä lankeemuksenkin jälkeen on ihminen yhä ihminen (Room. 5:12), ja siihen nähden sitä ei ole pidettävänä olemuksena (subtanssina), vaan aksidenssina, satunnaisena, olioon kuuluvana, joka ei ole itse olemus. Subtanssi tarkoittaa pysyväistä, aksidenssi satunnaista. (Kaikki olevainen on joko substanssia tai aksidenssia, eli joko itsenäinen olio tai jotain siinä olevaa. Perkele ei pysty luomaan yhtään substanssia, vaan ainoastaan Jumalan sallimuksesta turmelemaan Jumalan luoman substanssin).

Oppia, jonka mukaan alkuvanhurskaus olisi eräänlainen koristus, niin, että sen tuhoutumisen jälkeenkin jäisi jäljelle puhdas luonto, oli Lutherin mielestä paettava niinkuin myrkkyä. Tätä näkemystä edustavan Akvinolaisen mukaan ihminen suostui luomishetkellä armoon, ja siten hänellä oli alkuvanhurskaus, joka ei siis kuulunut hänen luontoonsa, vaan tuli siihen lisäksi. Rooman kirkon mukaan ihminen luotiin tilaan, missä hänellä oli luonnollinen Jumalan tuntemus ja autuus, so. hänen sielunsa oli kuolematon, hänellä oli ymmärrys ja vapaa tahto.

Mutta tähän tuli välittömästi Jumalan erikoislahja donum superadditum; ihminen sai yliluonnollisen, pyhittävän armon, ja sen mukana Jumalan lapseuden, ja iankaikkisen autuuden perintöoikeuden. Vasta jälkimmäisen nojalla ihminen saavutti alkuvanhurskauden. Syntiinlankeemus aiheutti alkuvanhurskauden kadottamisen. Hänellä ei ollut enää pyhyyttä, vanhurskautta eikä vapautta kuolemasta, mutta jäi silti mikä oli annettu luonnollisina lahjoina, mm. vapaa tahto.

Lankeemuksessa ihmisen olemus on Rooman kirkon mukaan joutunut sisäiseen epäjärjestykseen, jota sanotaan concupiscentiaksi, joka saa vain synnistä alkunsa, ja tuo mukanaan synnillisen taipumuksen. Kastettuihin jää synnillinen taipumus, mutta ei synnillinen tila, päinvastoin kuin luterilaisuudessa, jonka mukaan kaikki synnin halut ovat seurausta itse syntisestä olemuksesta.

Ortodoksisen kirkon mukaan ihmisessä on erotettava Jumalan kuva ja Jumalan kaltaisuus. Edellinen on jo luomisessa ihmisille annettu, jälkimmäinen sensijaan on ihmisen päämäärä. Ortodoksien mukaan Jumalan kuva on syntiinlankeemisen jälkeen himmenneenä, lankeemus ei siis kokonaan turmellut ihmisen tahtoa, niin että vapaat ratkaisut hyvään eivät sen jälkeen olisi mahdollisia. Jumalan kaltaisuus sen sijaan on ihanne, jota kohti nyt on pyrittävä. Sanat Jumalan kuvaksi perustuvat Luojan tahtoon, sanat Jumalan kaltaisuuteen luodun pyrkimykseen ja kykyyn. Tämä johtaa välittömästi synergistiseen pelastuskäsitykseen.

Raamatun mukaan koko ihminen on Jumalan luomisteko ja on nyt pahan vallassa (1Joh. 5:19), joka tahtoo tuhota ihmisen käytettyään häntä ensin hyväkseen, sillä ihminen muistuttaa vielä langenneenakin liiaksi Luojastaan. Sentähden tarvitsi koko olemus pelastumista, ruumis, sielu ja henki. Raamattu kuvaa periturmelusta ihmisen tilaan kuuluvaksi sisäiseksi suuntautumiseksi pahaan (Gal. 5:17). Luther lausuu, että sinun luontosi ja koko olemuksesi ovat syntiä, eli syntiset ja saastaiset ja vielä lausuen sitä luonnon eli persoonan synniksi antaen ymmärtää, että ihmisen luonto ja persoona on syntinen, vaikka hän ei ajattelisi, puhuisi eikä tekisi mitään pahaa, mikä kuitenkin on ihmisluonnolle mahdotonta esivanhempiemme lankeemuksen jälkeen.

Luther tarkoittaa nimityksillä luonnonsynti , persoonasynti ja olemuksellinen synti sitä, etteivät ainoastaan sanat, ajatukset ja teot ole syntiä, vaan koko ihmisen luonto, persoona ja olemus on perisynnin perin pohjin turmelema. Ihmisen luontoon ja sen sisäisiin ja ulkonaisiin kykyihin ei ole jäänyt mitään puhdasta eikä hyvää, vaan kaikki tyynni on turmeltunutta. Perisynti on pääsynti ja yksityiset tekosynnit ovat vain sen hedelmiä.

Ihmisen tahto on osallisena jokaiseen syntiin. Synti on olemassa unenkin aikana, ajatus, että joskus synti lepäisi on mahdoton, sillä liha on aina elävä, se on ainaisessa liikkeessä, joka muuttuu sitä mukaa kuin (sen himon) kohteet muuttuvat. Lankeaminen syntiin teki ihmisen syylliseksi Jumalan edessä, josta seurauksena on kuolema (1Moos. 2:17), sielun yhteyden katkeaminen Jumalan kanssa, ajallinen kuolema, jossa sielu ja ruumis erotetaan ja iankaikkinen kuolema helvetin vaivassa. Syntiin langenneena hän ei osaa muuta kuin asettaa itsensä kaiken keskipisteeksi. Pahinta syntiä on uskonnollinen synti, ihmisen itsevanhurskaus.

JÄRJEN VÄÄRISTYMINEN



Ihmisen itsetietoisuuden keskuksena sielu on järjen tyyssija, tunne-elämän keskus ja sille kuuluu tahdon hoitaminen (5 Moos. 4:29). Lutherin sanoin: Sen (sielun) erikoislaatuun ei kuuluu käsittämättömien, vaan järjellä tajuttavissa ja punnittavissa olevien seikkojen ymmärtäminen. Järki on talossa palava valo, mutta jos sitä ei hallitse korkeamman valon, uskon, valistama henki, se on aina erehtyväinen, sillä se on liian vähäarvoinen käsittelemään jumalallisia asioita. Perisynti on tehnyt ihmisen hengellisesti kuolleeksi. Se ei hävittänyt hänestä luonnollisia sielun kykyjä sellaisenaan, mutta ihmisen järki pimeni ja hänen tahtonsa taipui pahaan. Järjen turmeltuneisuus näkyy siitä, että hän luulee järjen avulla pääsevänsä perille asioista, joiden osalta hänen tulisi pitää kiinni Jumalan sanasta. Hengellinen kuolema (Ef. 2:1) ei ole älyn menettämistä, vaan sen vääristymistä.


Perisynti ei siis ole ainoastaan kaiken hyvän täydellistä puuttumista jumalallisissa asioissa, vaan Jumalan kuvan tilalla on koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus. Yksimielisyyden ohje sanoo: Perisynti ei ole turmellut ihmisluontoa vain vähässä määrin, vaan niin syvältä, että ihmisen ruumiseen ja sieluun, sisäisiin - ja ulkoisiin kykyihin ei ole jäänyt mitään tervettä eikä turmeltumatonta. Sitä ei voida käsittää järjen vaan ainoastaan Jumalan Sanan valossa. Järki ja tahto ovat vääristyneet suhteessa Jumalaan ja fyysinen elämä, ruumiillinen puoli, on joutunut kuoleman valtaan.

Ihmisen henkiset ja fyysiset mahdollisuudet ovat sillä tavoin tuhoutuneet, että ne eivät enää ole Jumalan tahdon mukaisia, eivätkä palvele Häntä. Yksimielisyyden ohje edelleen: Luonnollisissa, ulkonaisissa asioissa, jotka on alistettu järjelle ihmisellä on yhä tallella jonkin verran ymmärystä, voimaa ja kykyä, tosin varsin pahasti heikentyneenä. Sekin kaikki on siinä määrin perityn taudin myrkyttämää ja saastuttamaa, ettei se kelpaa Jumalalle.

Luther sanookin: Mutta me emme voi julistaa maallisissakaan asioissa, että luonnolliset kyvyt olisivat vahingoittumattomat. Sillä me näemme, miten suuresti halveksitaan niitä lakeja, jotka käskevät hyviä asioita. Ja Luther vielä: Hän (profeetta Jesaja, 9:1) siis nimittää pimeydeksi järkeä, toisin sanoen, viisaitten ihmisten kaikkien taitavimpia ja terävimpiä ajatuksia ja sääntöjä. Järki ei todellakaan taivaallisen valkeuden rinnalla ole mitään muuta kuin pelkkää pimeyttä. Ihmisjärjen sokeus on nimittäin sellainen, että emme voi nähdä synnin tai vanhurskaudenkaan täyellistä olemusta ilman Hengen valoa. Luther puhuu Sidottu Ratkaisuvalta- kirjassaan kolmenlaisesta valosta: järkemme saama luonnon valo (lumen naturae), evankeliumin kristityille antama armon valo (lumen gratiae) ja Kristuksen tullessa koittava kirkkauden valo (lumen gloriae).

Kaikki inhimillisen järjen kyvyt ovat vain pimeyttä. Kristuksen Henki on valo ja vain Hän voi opettaa kaiken totuuden. Kristitty tunnustaa, että mikään ei ole vähempää hänen vallassaan kuin hänen oma sydämensä. Martti Luther lausuu: Sen tähden rukoilemme, tulkoon sinun valtakuntasi, että sinä hallitsisit meitä, emmekä me itse, sillä meissä ei ole mitään vaarallisempaa kuin järkemme ja tahtomme. Lutherin ajatus oli myös, että jos äly, muisti ja tahto olisivat suoraan Jumalan kuvat, niin paholainen olisi luotu Jumalan kuvaksi. Skolastikot erottelivat järjen mielellään korkeampaan ja alhaisempaan osaan, kuten Augustinuskin. Ajatuksesta, että järjen korkeammassa osassa olisi jotain turmeltumatonta, sanoo Luther: Jos ihmiselle olisi jäänyt edes vähän Jumalan tuntemusta, olisimme toisenlaisia.


JUMALAN KUVA IHMISESSÄ LANKEEMUKSEN JÄLKEEN


Lankeemuksessa ei ihminen kokonaan menettänyt Jumalan kuvaa (1 Kor. 11:7; Jaak. 3:9). Luonto on vielä lankeemuksenkin jälkeen Jumalan luomus. Jumala on ihmisen Luoja, joka luo hänelle edelleen ruumiin ja sielun (5 Moos. 32:6; Jes 45:11; 54:5; 64:8; Ap. t. 17:25; Ilm. 4:11; Job 10:8-12; Ps. 139:14-16; Saarn. 12:7). Tosin tämä olento on synnin surkeasti turmelema. Martti Luther opettaa: Jumala on luonut minut, eli Jumala on antanut minulle elämän ja pitää sitä jatkuvasti yllä. Hän on antanut ruumiin ja sielun, pienet ja suuret ruumiinjäsenet, kaikki aistit, järjen ja ymmäryksen ja muun, mitä elämään kuuluu. On pidettävä erillään toisaalta turmeltuneen ihmisen luonto ja olemus, eli hänen ruumiinsa ja sielunsa, jotka pysyvät meissä Jumalan luomuksina vielä lankeemuksen jälkeenkin, sekä toisaalta perisynti, joka on perkeleen aikaansaannos, ja joka on turmellut luonnon.

Ihmisluonto on siis vielä lankeemuksenkin jälkeen Jumalan luomus. Kun sanotaan: Jumala luo ihmisen luonnon, tarkoitetaan sanalla luonto ihmisten olemusta, ruumista ja sielua (sanalla luonto on eri merkityksiä, toisinaan se tarkoittaa ihmisen olemusta, esim, että Jumala luo ihmisen luonnon, ja se voi tarkoittaa myös jonkin olion hyvää tai huonoa ominaislaatua, missä mielessä Luther sanoo, että syntisyys ja synnin harjoittaminen on turmeltuneen ihmisen ominaisuus ja luonto). Jumalan luomistekoa on, että ihmisellä on ruumis ja sielu. Jumalan tekoa on, että ihminen kykenee ajattelemaan, puhumaan, toimimaan ja saamaan jotakin aikaan, sillä Hänessä me elämme, liikumme ja olemme (Ap. t. 17:28). Sitä vastoin se, että luonto on turmeltunut ja että ajatukset, sanat ja teot ovat pahoja, on alunperin saatanan aikaansaannosta, sanotaan tunnustuskirjoissa.

Siksi turmeltunut ihminen ei ole täysin samaistettavissa itse syntiin - muutoinhan Jumala olisi synnin luoja. Tosin tämä Jumalan luoma ja tekemä olento on synnin surkeasti turmelema, sillä se aines, josta Jumala nyt muovaa ja tekee ihmisen, on Aadamissa turmeltunut ja tärveltynyt, ja sellaisena se periytyy meihin. Perisynti ei siis ole identtinen turmeltuneen ihmisen olemuksen kanssa. Siten on erotettava meidän luontomme, jonka Jumala on luonut ja jota hän ylläpitää, mutta jossa synti asuu, sekä perisynti joka asuu luonnossamme.

Hylättävä on siis oppi, joka väittää, että perisynti on yhtä kuin turmeltuneen ihmisen luonto (substanssi, olemus, ruumis tai sielu), eli että ei ole yhtään mitään eroa perisynnin sekä turmeltuneen luontomme, olemuksemme, subtanssimme välillä. (Flacius opetti, että perisynti oli muodostunut ihmisen olemukseksi, kun taas Strigel opetti, että synti oli turmellut vain tahdon aksidenssit, ei itse ihmisen olemusta). Perisynti on Raamatun mukaan luontoon kuuluva (aksidenssi ei substanssi). Sitä on pidettävä aksidenssina, koska ihmisluonto lankeemuksenkin jälkeen on Jumalan luomus ja Jumalan luomuksena sinänsä hyvä, siis sellainen aksidenssi, jonka johdosta ihmisluonto on turmeltunut kokonaan.

Torjumme myös sen opin, että Jumala kääntymyksessä ja uudestisyntymässä täysin tuhoaa vanhan Aatamin olemuksen (substanssin), eritoten järjellisen sielun, ja luo tyhjästä sielun uuden olemuksen. Jumalan kuvan palauttaminen pannaan alulle vasta uudestisyntymisessä kasteessa, uskon kautta Kristukseen, luonnolliselta ihmiseltä se siis lankeemuksen jälkeen puuttuu. Perisynnin turmelusta ei voida ihmisluonnosta erottaa millään ihmisvoimalla tai ihmisponnistuksella, vaan ainoastaan Jumalan armon ja kaikkivallan vaikutuksella Kristuksen tähden (Room. 8:3).

Perisynnin vääristämä ja turmelema ihmisluonto voidaan siis parantaa vain yhdellä tavalla: Pyhän Hengen täytyy synnyttää ja luoda ihminen sanan ja sakramenttien kautta uudeksi. Tämä uudistuminen pannaan tässä elämässä vasta alulle; tulevassa elämässä se on oleva täydellinen. Luther opettaa, että me teemme joka päivä syntiä myös sielullamme. Pyhä Henki alkaa ihmisessä kuolettaa pahaa himoa ja luo ihmisessä uusia sielun liikkeitä, Augustinus on sanonut: Kasteessa annetaan kaikki synnit anteeksi, ei niin etteikö sitä enää olisi, vaan niin että sitä ei enää lueta syyksi.

Luther sanookin: Kompastellessani ja syntiin langetessani on minun käännyttävä takaisin ja ryömittävä ristin luo hakemaan oma kastepukuni, joka puhtaan valkoisena ylleni puettiin kasteessa, jolloin kaikki syntini, vaikkakaan niitä juuria myöten ei pois pesty, kuitenkin kaikkineen anteeksiannettiin, joten anteeksiantamus kaikesta huolimatta on aivan puhdas, ja siihen minä pitäydyn.

Pyhän Hengen ja koko Pyhän kolminaisuuden asuminen ihmisessä (unio mystica), on sekin seurausta siitä, että heidät on vanhurskautettu uskosta (Gal. 3:2; Ef. 3:17; Joh. 14:23). Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin kuin se uskonvanhurskaus, jonka takia meidät Jumala edessä julistetaan vanhurskaiksi. Raamatun mukaan ei tämä Jumalan asuminen uskovissa, joka on salaisuus, koske ainoastaan heidän sieluaan, vaan myös heidän ruumistaan (1 Kor. 6:15).

Unio mystica on erotettava Jumalan läsnäolosta kaikissa luoduissa unio generalis, sillä edellinen on uskovien etuoikeus (Joh. 14:23). Se ei myöskään ole vain Jumalan vaikutusta tai Jumalan lahjojen asumista heissä, sillä Raamatun mukaan asuu Jumala itse uskovissa. Se ei tarkoita kristittyjen olemuksen muuttumista substanssiltaan samaksi kuin Jumalan, sillä unio mystica ei kumoa sitä eroa, mikä vallitsee luojan ja luodun välillä.


TIEDE IHMISPETOA SYNNYTTÄMÄSSÄ


Ihmisen arvo on siinä, että Jumala on antanut ihmiselle elämän, olemassaolon, persoonallisuuden, ruumiin ja kaikki aistit ja mahdollisuuden olla yhteydessä Luojaansa. Raamatusta me tiedämme ihmisen alkuperän ja sen kuka hän on. Hänet on tehty Jumalan kuvaksi. Raamattu kertoo meille myös syntiinlankeemuksesta, joka tuo esiin sen toisen puolen, joka meidän on tarpeellista tietää ymmärtääksemme ihmistä. Ja ennen kaikkea Raamattu kertoo siitä kuinka kalliin hinnan Jumala maksoi ihmisen lunastuksessa.

Kun edelläoleva tieto hylätään tai menetetään, ei ihmistä kohdella enää lähtökohtansa mukaisesti. Teollistuneiden länsimaiden, Darwinin, Freudin ja Marxin aatemaailmoille rakentuva ihmiskuva on vähitellen onnistunut syrjäyttämään Raamatun ihmiskuvan. Ihmiselämän pyhyyden sijaan etiikan perustaksi on muodostunut elämän kunnioittaminen ja lopulta pelkkä kärsimyksen lieventäminen.

Ihmisten jako hyödyllisiin ja hyödyttömiin taloudellisessa mielessä ei ole uusi asia. Ihmisten jako vähempiarvoisiin (hyödyttömiin) ja normaaleihin kansalaisiin oli ollut teollisuusmaissa suuntauksena 1800-luvulta lähtien. Kustannuslaskelmat olivat eräs keskeinen perusta jo Saksassa vuosina 1939-41 toteutetuille armomurhille. Ideologisesti kehitystä perusteltiin sosiaalidarwinistisen valintamekanismin luontaisena tuloksena. Samalla perusteella perusteltiin myös se, että ainoastaan rodullisesti puhdas ja terve kansa olisi kykenevä selviytymään rotujen ja kansojen välisestä taistelussa olemassaolosta. Ensimmäinen selviytymisehto oli heikkojen ja sairaiden karsiminen kansakunnan ruumiista.

Elämän tuhoamisen ohjelma alkoi lapsieutanasialla, jonka uhriksi joutui n. 5000 lasta. (Huomattavaa on, että tunnettu ruotsalainen geneetikko Herman Nilsson-Ehle ja hänen maanmiehensä, johtava rotubiologi Herman Lundborg ilmaisivat avoimesti kannatuksensa kansallissosialistiselle rotupolitiikalle). Saksan sterilointilaki ei kuitenkaan lakitekstin tasolla eronnut Suomen sterilointilaeista. Erot syntyivät käytännön sovellutuksista. Ruotsissa oli esim. vuosina 1935-75 steriloitu yhteensä 63 000 ihmistä. Aluksi ne oli tehty ruotsalaisen rodunpuhtauden vaalimisen nimessä, myöhemmin taloudellisiin ja terveydellisiin seikkoihin vedoten ja pakkoa käyttäen.

Tieteellinen rasismi voidaan määritellä toiminnaksi, jossa tiedettä käytetään tukemaan teorioita tai väitteitä, joiden mukaan tietyt ihmisryhmät tai populaatiot ovat myötäsyntyisesti ylivertaisia älyllisesti, kulttuurisesti tai muilla sosiaalisesti määritellyillä mittareilla mitaten, kääntäen tietyt ryhmät ovat myötäsyntyisesti toisia alempia. Paremmuus tai ala-arvoisuus voi olla esim. geneettistä eli perimässä.

Kun perinnöllinen viankantaja steriloitiin, vähennettiin ala-arvoisista yksilöistä yhteiskunnalle koituvia taakkoja. Kun rotuhygieenikot vuosisadan vaihteessa operoivat käsitteellä Arotu, he käyttivät aikansa tieteellistä käsitettä. Esimerkiksi Francis Galton käytti termiä sen perinteisessä antropologisessa merkityksessä, mutta hän käytti sitä myös toisessa merkityksessä, jota voidaan kutsua laaduksi kirjoittaen, että huolellisesti harkituilla avioliitoilla voidaan saada aikaan hyvin lahjakas ihmisrotu. Saksalaisen Alfred Ploetzin kehittämää termiä Rassenhygiene eli rotujen hygienia käytettiin osoittamaan myös laatuisuutta.

Viime vuosisadan puolivälistä lähtien kehiteltiin useita tieteellisyydestä oikeutuksia hakevia rotumyyttejä, joiden kukoistusaika oli vuosisadan vaihteessa. Luokittelu ei koskenut vain fyysisiä tuntomerkkejä, vaan niihin yhdistettiin mm. luonne, äly ja taipumukset. Vielä pitkälle 1900-luvulle suomalaiset kuvattiin oletettujen aasialaisten, yleisesti mongolisten piirteiden mukaan. Vuosisatamme alussa rotututkijat luokittelivat suomalaiset primitiiviseksi alkukansaksi, turanilaisiksi tai mongoleiksi.

Ruotsinkielisestä väestöstä osa tarttui innokkaasti rotumyyttien tarjoamaan erottautumis-mahdollisuuteen, luokittelemalla itsensä suomimongoleista tai tsuudeista eroaviksi germaaneiksi, korostamalla rodullista ylemmyyttään. Oppi sai tukea skandinavismista ja levisi lisäksi jossain määrin laajemmalti sivistyneisöön. J. A. de Gobineaun rotukäsityksissä pelättiin valtiasrodun sekoittumista muihin rotuihin.

Sekoitus johtaisi valtiasrodun rappeutumiseen ja sitä kautta kulttuuriseen taantumaan (Gobineaun mukaan ihmisen biologiset rotu-ominaisuudet eivät määrää vain ulkoista olemusta, vaan säätelevät käyttäytymistä, yhteiskunnallisia suhteita ja kulttuurimahdollisuuksia). Toisaalta useammat rodut itsessään olivat kykenemättömiä sivistykseen ja kulttuuriin, elleivät ne ensin sekoittuneet ylempään rotuun. Näin rotusekoitus merkitsi ylemmän rodun tappiota ja alemman voittoa.

Omaksuttu rotuajattelu liitti suomalaisiin vakiintunutta yhteiskuntajärjestestystä uhkaavia ominaisuuksia. Alempi rotu oli raakaa ja brutaalia. Degeneraatio-teorian mukaan ylempää rotua edustavan väestön biologinen perimä ja sen mukana koko väestö saattoi rappeutua. Evoluutio-ajatuksen lupaaman jatkuvan kehityksen ja eteenpäin menon sijasta johtavan väestön kehitys alkaisikin kulkea väärään suuntaan.

Fyysinen ja psyykkinen suorituskyky heikkenisi. Seurauksena olisi esim. poliittisen ja taloudellisen vallan menetys. Turmeltuneeksi katsotun perimäaineiston lisääntymistä olisi yritettävä estää, tai kelvolliseksi katsotun perimäaineiston lisääntymistä pitäisi yrittää kannustaa. Vuosisadan myötäsyntyneen genetiikkatutkimuksen tärkeimpiä sovelluksia oli ihmisiä vaivaavien tautien ja vikojen perinnöllisyyden selvittäminen ja rotupuhtautta vaalivien ryhmien keskuudessa alettiin kenttätutkimuksia sairaustilanteen määrittelemiseksi.

Genetiikan ohella fyysinen antropologia ja siihen liittyvä ihmisrotujen tutkimus oli toinen vuosisadan alussa voimakkaasti laajeneva tieteenala. Rotupuhtauttaan vaalivat ryhmät alkoivat tehdä antropologisia tutkimuksia kaikille tutkimusalueella asuville. Ohjelmaan kuului vartalon pituuden mittaaminen, pään ja kasvojen pituuden sekä leveyden mittaaminen (kallonmuodon selvittämiseksi) ja hiusten sekä silmien värin määrittely. 1920-luvun puolivälissä Suomessakin kiinnostuttiin veriryhmiin perustuvasta mahdollisuudesta määrittää rotu.

Tutkimuksessa oli todettu että veriryhmä oli Mendelin sääntöjen mukaan periytyvä ominaisuus ja että veriryhmien jakautuminen eri rotujen keskuudessa oli erilainen. Lääkäri Ulof Sievers ei tutkimuksessaan onnistunut kehittämään veriryhmien suhteelliselle jakaantumiselle tai veriryhmien ja antropologisten ominaisuuksien vastaavuudelle perustuvaa tieteellistä tapaa tunnistaa germaaninen rotu Suomessa. Samoihin aikoihin dosentti Harry Federley joutui toteamaan, että Suomessa germaaninen rotu ja rodultaan suomalaiset olivat niin kauan sekoittuneet keskenään, ettei antropologian keinoin kaikista ihmisistä pystynyt saamaan selville mihin rotuun he kuuluivat. Tämä merkitsi, että antropologian ja biologian keinot olivat osoittautuneet riittämättömiksi pyrittäessä objektiivisesti tunnistamaan germaanisen rodun jäsenet Suomen väestöstä. Rotuhygienikkofanaatikoille jäi näinollen yritys vaikuttaa vain propagandistisella valistuksella.

1800-luvun antropologiaa leimasi etnosentrismi, jonka mukaan Euroopan ulkopuolella asuvien ihmisten mentaaliset kyvyt olisivat alemmalla tasolla kuin eurooppalaisten. Evolutistinen terminologia tarjosi asteikon tähän luokitteluun. Evolutionistiantropologien tutkimuksia ohjasi käsitys, jonka mukaan maailman kansat ja yhteiskunnat sijoittuivat kulttuurievoluution tikapuilla omille askelmilleen, varhaisesta villeydestä barbarismin kautta sivistykseen.

Valistusajalle kun oli tyypillistä, että menneisyyden barbarisoinnilla osoitettiin nykyhetki tietojen ja taitojen täydellistymäksi. Uskottiin kaikkien kansojen kehityksessään käyvän läpi nämä samat toisiaan seuraavat vaiheet. Tämän evolutionistisen käsityksen ensimmäisen teoreettisen muodon toi julki Herbert Spencer vuonna 1862. Tähän liittyi mm. suomalainen Edward Westermarck.

Euroopassa kulttuurin käsite oli tärkeä muotoutuvan kansakunnan diskursseissa, sillä sen avulla erotettiin toisistaan sivistyneisö ja barbaarit. 1800-luvun ja 1900-luvun kirjallisuus kuvaa usein rahvaan lapsia, talonpoikaistulokkaita, jotka ottavat vasta ensi askeleita sivistyksen tikapuilla. Metsäläisyys, veren vietit ja vaistot ovat vielä uhkaavan lähellä. Porthanin teksteissä oli kaksi kansaa, sivistyneistö ja rahvas. Rahvaan elämää seurataan sivistyneen kansanosan katseella. Rahvas on objekti representoijien vallankäytölle alistettu, sielunelämältään yksinkertainen ja helposti haltuunotettava.

Sen toiminnan motiiivit ovat johdettavissa ulkoisesti havaittavista tekijöistä kuten maaperästä ja ilmastosta, kun taas sivistyneistö on tiedoillaan ja taidoillaan vapautunut näistä kahleista. Arwidssonin teksteissä sivistyneistö asetetaan virallisessa diskurssissa rahvaaseen nähden ylempiarvoiseksi. Rahvas kuvataan alamaiseksi ja uhrautuvaksi kansanosaksi, joka kelpaa lähinnä käyttövoimaksi: luopumaan hengestään ja hyvinvoinnistaan ylempiensä hyväksi.

Valtaa ei massoille uskota. Sivistyneistö kuvataan toimijaksi ja päättäjäksi, rahvas toiminnan kohteeksi. Kielitaidon puuttuessa rahvaalla ei ole kykyä puuttua itsestään esitettyihin representaatioihin, vaan sen on tyydyttävä ottamaan ne ylhäältä annettuna. Runeberg sanoo suomalaisten likaisten pirttien olevan kuin likaisia kasvannaisia luonnon suurenmoisessa tuoreessa runkossa. Lausuma vihjaa, että Suomi olisi parempi ilman asukkaita, eli luontoa pidetään Suomen arvokkaimpana omaisuutena.

Snellman lähestyy rahvasta opettavaisin kirjoituksin. Maamiehen ystävä- lehdessä suomalaiset lukijat asemoidaan Matin rooliin opetettavaksi. Matti kuvataan tietämättömäksi ja tyhmänpuoleiseksi tallukaksi ja saa ponnistella koko aivokapasiteettinsa voimalla pysyäkseen Maamiehen ystävän- opetuksissa mukana. Snellman rinnastaa karjan ja suomalaiset Mattinsa ja osoittaa kuin eläinkokeiden avulla että viinan vaikutukset ovat epäsuotuisat.

Snellman antaa ymmärtää että suomalaisille suolille käy viinan läträyksessä yhtä huonosti kuin karjan suolille, jotka eivät kelpaa edes makkaroiksi. Tällä eläinten ja ihmisten rinnastuksella Snellman näpäyttää suomalaisia kuulijoita ja muistuttaa näiden vajavaisuuksistaan tiedossa ja taidoissa. Näpäytys on shokkihoitoa, esim Ciceron menettelytapoihin verrattuna- tämä yllyttää opintielle kannustavasti korostaen, että ihmisen ja karjan välillä on vissi ero. Snellmanin kannanotot ja uudistusten vaatiminen herätti jo aikalaisissa närää. Jos talonpoika jonkun kirjan omisti se oli Raamattu, ja talonpoika Matin mielestä Raamatun oppi kun on parempaa laatua.

Topeliaanisessa kansankäsityksessä Matissa havaitut käyttäytymismallit kuvataan pysyviksi ja toistuviksi. Topelius sanoo hänen käyvän tasaisesti ja varmasti kuin kello, keskeisenä toimintaperiaatteenaan mekaaninen syy-seuraus-suhde: jos Matti syö liikaa, häntä laiskottaa. Kyseessä on tyypillinen representoimisen efekti: kohde ymmäretään yksinkertaiseksi, lainalaisuuksia noudattavaksi, kun taas representoija itse on ristiriitojen repimä ja moniulotteinen subjekti.

Sekä Armfeltin että Topeliuksen kuvaus suomalaisista toimii samalla ohjeena siitä, miten näitä tulisi käsitellä. Topelius kesyttää Matin itsepäisyyden käänteiseen muotoonsa, uskollisuudeksi. Topelius sanoo, että Matilla on oma päänsä, mutta sen osoitetaan oleva asemoinnin kautta käännettävissä sivistyneistön haluamaan suuntaan. Sivistyneistön on vain saatava rahvaasta kunnon ote.

Edellä oleva tai muu samankaltainen ei saa oikeutustaan Raamatusta. Kaiken ihmisen välineenä käyttämisen takana on perkeleen vaikutus. Sillä Jumalan Sanan mukaan ihmisellä on vain yksi Herra (Matt. 4:10), Kristus ja Hänen Sanansa, jota tulee totella enemmän kuin ihmistä (Ap. t. 5:29). Raamatun mukaan historialla ja jokaisella yksityisellä ihmisellä on päämäärä. Jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus (Psalm. 22:11), meidät on luotu elämään Jumalan yhteydessä.

Syntiinlankeemuksessakaan ihmisestä ei tullut eläintä, vaikka hän synnin tähden menettikin yhteyden Luojaansa. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala vahvisti uudelleen luomisjärjestyksensä maailmassa (1Moos. 9:6). Jumala arvioi luomansa ihmisen arvon käsittämättömän korkeaksi, Hän antoi itsensä. Luther sanoo Psalmin 51 selityksessään (käännös H. Lehtonen): AKoko Raamatun tarkoituksena on tehdä meille mieluisaksi Jumalan hyvyys, Hänen, joka toimii Poikansa kautta palauttaakseen syntiin ja tuomioon langenneen ihmisluonnon vanhurskauteen ja elämään.

--- Tämä teologinen tieto on siis välttämätön jotta ihminen oppisi tuntemaan itsensä; se on, jotta hän tietäisi, tuntisi ja kokisi, että hän on syyllinen syntiin ja kuoleman vallassa. Mutta se on välttämätön myös siksi, jotta hän sitävastoin tietäisi ja kokisi, että Jumala on sellaisen ihmisen vanhurskauttaja ja lunastaja, joka näin on oppinut tuntemaan itsensä.



Lähteet:

Martti Luther: Magnificat; Saarnoja Mooseksen ensimmäisestä kirjasta

Philipp Melanchthon: Ydinkohdat

Franz Pieper: Kristillinen Dogmatiikka

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat

Marja Härmänmaa, Markku Mattila, toim.: Uusi uljas ihminen

Päivi Rantanen: Suolatut säkeet

http://www.concordia.fi